"Ainoastaan heidän kätyreilleen!"
"Heidät pakoitetaan tunnustamaan!"
"Isä, jätä asia sikseen minun tähteni!"
"Sinun, jonka olin vähällä menettää."
"Jumala on suojellut minua. Kiittäkäämme häntä antamalla anteeksi vihamiehillemme, se tulee kenties pehmittämään heidän sydämensä."
"Tunnet vähän maailmaa ja ihmisiä. Mutta tahdon ajatella asiaa huomiseen."
Kun kiihtynyt mieliala oli yön hiljaisina hetkinä asettunut, selvisi Svante Niilonpojalle, kuinka vähän voittaisi rynnistelemällä. Eivätkö hänen äsken saavuttamansa ystävät olleet juosseet tiehensä, kun näytti sukeutuvan syytös kunnianarvoisaa isää vastaan! Mitä asemiehet tunnustivatkaan, saatettiin se hämmentää tai suorastaan väittää perättömäksi. Ja oliko edes varmaa, että kunnianarvoisa isä tiesi asiasta!… Olivat voineet olla vaikuttamassa muut voimat kuin hänen, jotka ilmeisesti olivat loppumaisillaan. Pojan pelastus näytti hänestä käsittämättömältä. Valmyra oli ainoa, joka saattoi antaa tietoja, ja ritari päätti seuraavana päivänä häntä puhutella.
Aamulla varhain sai hän viestin arkkipiispalta; tämä oli viettänyt unettoman yön, mutta ei sanonut saavansa mitään rauhaa, ennenkuin oli saanut puhutella valtionhoitajaa.
Svante Niilonpoika riensi noudattamaan kutsumusta. Hän tapasi pääpapin sangen kiihtyneessä tilassa; melkein itkien heittäytyi tämä ritarin syliin ja sanoi:
"Tämä tapaus on koskenut kovasti mieleeni. Pyydän teitä, ettette lue viakseni sitä, mitä on tapahtunut!"