Tämä kuului melkein kuin itsesyytökseltä, mutta keskustelun kuluessa kyseli hän tarkoin kaikkia onnettomuuden tapauksen erityisseikkoja, ja kun valtionhoitaja ei katsonut voivansa niitä täysin selittää, kutsuttiin Sten saapuville.
Ihailtavalla hienotunteisuudella osasi tämä kuvailla tapahtuman satunnaiseksi onnettomuudeksi. Piispa ei tiennyt mitään hattujen vaihdosta, ja Sten varoi tarkoin siitä mainitsemasta.
Oli kuin raskas taakka olisi pudonnut vanhuksen rinnalta. Hän syleili Steniä kerta toisensa jälkeen ja vakuutti tälle, että tämä oli kokonaan voittanut hänen sydämensä; mitä nuorukainen pyysi, sen tahtoi hän hyväksyä.
Poika punastui, mutta kysyi ujostelematta, saiko hän ottaa hänen armonsa sanalleen. "En toivo mitään hartaammin!"
"No hyvä!" sanoi Sten. "Tutustuin Tukholmassa erääseen Vadstenan veljeen, Pietari maisteriin. Hän on ottanut tähtitieteen tutkisteltavakseen, ja vaikken paljoa ymmärräkään sellaisia asioita, voin kuitenkin sanoa, että hänen oppinsa on tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Hänen korkein toivomuksensa olisi pitää Upsalan korkeakoulussa muutamia luentoja tästä aineesta, mutta hän ei ole rohennut sitä teiltä pyytää. Jos teidän armonne tahtoo tutkia, onko hän siihen kelvollinen, pitäisin tätä suurena hyvyyden osoituksena."
"Onko tämä kaikki?"
"Se on kenties liian paljon."
"Minulle on ylen rakasta, kun nuoret miehet rakastavat tieteitä, mutta että se, joka kerran on seisova ylinnä, niin nuorella iällä suojelee tieteiden harjoittajia, se ilahuttaa minua, sillä se lupaa paljon vastaisuudessa. Mitään tutkimista ei tarvita; teidän puoltosananne on minulle kylliksi. Pietari maisteri tulee saamaan kutsumuksen pitämään luentoja Upsalassa." Nuorukainen suuteli kunnioittavasti kättä, joka hänelle ojennettiin, ja keskustelu palasi sitten hautajaisiin, joiden oli tapahduttava jo kohta iltapäivällä. "Jos minulla olisi voimia, lukisin itse messun hänelle!" sanoi pääpappi.
Mitä hänen asemiehiinsä tuli, lausui hän, että he ainiaaksi olivat eroitetut hänen palveluksestaan. Taasenkin Sten puhui heidän puolestaan: "Sallikaa minun puhua kuolleen puolesta", sanoi hän. "Olen varma, että hän on antanut sydämestään anteeksi."
Svante Niilonpoika lisäsi, että jos hänen armonsa eroittaisi heidät palveluksestaan, antaisi se aiheen luulla heitä rikollisiksi. "Tunnustan, että minäkin tuokion ajan ajattelin niin", lisäsi hän, "mutta toivon, että tämä puoltolause riittää tunnustukseksi, että katson olleeni väärässä".