Piispa oli ylen tyytyväinen. Hän ei sanonut pitkiin aikoihin tunteneensa niin suurta mielihyvää, ja tässä puuskassaan antoi hän valtionhoitajalle suuren kukkaron täynnä kultarahoja vietäväksi uskolliselle tohtori Hemmingille, jonka hän ei toivonut ymmärtävän väärin sitä toimenpidettä, johonka olosuhteet olivat hänet vieneet.
Svante Niilonpoika lupasi parhaan vointinsa mukaan toimittaa saamansa tehtävän ja kiitti lahjasta. Uusien syleilyjen ja ystävyydenvakuutusten jälkeen sanoivat he toisilleen jäähyväiset, koska tuskin oli luultavaa, että kunnianarvoisa isä enää voisi kestää uutta kohtausta niin suurten mielenliikutusten jälkeen. Kuitenkin otti hän valtionhoitajalta lupauksen, ettei tämä lähtisi ennenkuin seuraavana päivänä.
Pienessä kappelissa vietettiin juhlallisia maahanpaniaisia. Suuri joukko pappeja piti alttarin edessä hautajaistoimituksen, laulettiin juhlallinen messu, ja urkulehteriltä kohisivat kuin minkäkin enkelikuoron sävelet.
Ritari, hänen poikansa ja suurilukuinen seurakunta ottivat tähän osaa, mutta hän, jolle osoitettiin säätyään paljon suurempaa kunniaa, ei näyttänyt kuolleelta, vaan ainoastaan vaipuneelta tyyneen ja hiljaiseen uneen.
Kun kirstun kansi oli pantu paikoilleen, otti Sten asemiesten kera kirstun ja he kantoivat sen kirkkotarhaan. Siellä laskettiin se hautaan, ritari heitti ensimäiset multalapiot, asemiehet päättivät työn.
Turhaan koetti ritari saada tavata Valmyraa. Tämä oli kadonnut. Ei rouva Bontiakaan näkynyt, mutta hänen armonsa lähetti samana iltana ja seuraavana aamuna sydämelliset terveisensä ja luvatun valtuuden Pietari maisterille.
Kolmantena päivänä saapumisensa jälkeen lähti ritari jatkamaan matkaansa. Ohitse mentäessä lähetti hän viimeisen tervehdyksen kirkkotarhaan ja kiitollisen huokauksen Hänelle, joka oli suojellut hänen rakastetun poikansa varmasta kuolemasta.
Matkan määränä oli nyt ensi sijassa Ekan vanha sukukartano. Siellä asui jalo herra Niilo Erikinpoika ja hänen vaimonsa Sigrid Eskilintytär, Magnus Kaarlonpojan, Ekan entisen herran leski. Edellisestä aviostaan oli Sigrid rouvalla kaksi tytärtä, Dordi ja Cecilia, viimeksimainittu jo useita vuosia naimisissa Erik Juhananpojan (Vaasan) kanssa. Viimeisestä avioliitostaan oli hänellä myös tytär, Kristina, joka tätä nykyä oli kymmenvuotias.
Tämä arvossapidetty suku, joka muinen oli ollut tanskalaismielinen, kallistui yhä enemmän Ruotsin puolelle. Erityisesti oli tunnettua, että Sigrid rouva oli mieleltään ruotsalainen, ja nyt oli vahvistettava tätä kiintymystä.
Valtionhoitaja matkusti ainoastaan pieni seurue mukanaan, siten osoittaakseen luottamusta maan suurmiehiä kohtaan. Rahvaan puolelta ei hän tiennyt olevan mitään pelättävää.