Taivalta jatkettiin lyhyin päivämatkoin, pysähdyttiin tiheään kirkkojen ja pitäjäntupien luona, kaikkialla, mihin suurempia kansanjoukkoja oli kokoontunut. Meidän aikamme muodollisista juhlamenoista ei tiedetty mitään; keskusteltiin keskenään kuten vanhat tuttavat. Sanoja ei käytetty paljon eikä niitä keinotekoisesti sommiteltu, ne lausuivat vain mitä tahdottiin sanoa, ja jollei vastaus ollut toivomusten mukainen, ei ystävyys siitä rikkunut.
Enköpingissä olivat kauppakaupungin miehet kerääntyneet koolle, muutamia vuorimiehiä yhtyi heihin, ja niin syntyi pitkä neuvottelu valtionhoitajan kanssa siitä, mitä oli tehtävä kaupan edistämiseksi.
Tanskan kuningasta vastaan lisäsi ynseyttä se, että hän puolusti hansakaupunkien kauppaa Ruotsissa; monet näistä kauppakaupungin miehistä olivat itse olleet vieraissa maissa, ja he osoittivat, että ruokatavaroita ja erittäinkin mausteaineita voitiin saada siellä puolta huokeammalla. Saksalaiset kaupungit kiskoivat siis Ruotsista kohtuutonta voittoa.
Vuorimiehet olivat samaa mieltä; sillä niistä työkaluista, mitä he tarvitsivat, saivat he maksaa moninkertaisen hinnan.
"Tiedätte kai", vastasi valtionhoitaja, "että niiden suurten palvelusten ja uhrausten tähden, joita Tukholma on tehnyt valtakunnalle, on se saanut oikeuden harjoittaa ulkomaan kauppaa ja niittää siitä niin suuria etuja kuin mahdollista".
"Mutta Öregrund, Östhammar, Gäfle ja monet muut kaupungit eivät ole saaneet osakseen samoja etuja!" huomautti muuan vuorimiehistä.
"Monet herrasmiehet ja piispat lähettävät laivoja ulkomaille, sitä ei voi kieltää. Mutta kauppaa emme voi jättää vapaaksi, koska ystävyys Lyypekin kanssa on Ruotsille niin tärkeä, ettemme voi rikkoa niitä sopimuksia, jotka on tehty heidän ja meidän välillä."
"Jos hollantilaiset ja englantilaiset saisivat käydä satamissamme, vaikuttaisi se hintojen alentumisen", virkkoi muuan kauppakaupungin mies. "Kun nyt tanskalaiset sulkevat satamamme hansalaisiltakin eivätkä ketkään muut merenkulkijat pääse tänne, täytyy meidän kärsiä kaikkien elintarpeiden puutetta, yksinpä suolankin."
"Jalo herra", sanoi muuan vuorimiehistä, "nämä seikat ovat tietysti teille tuttuja. Jokainen valittaa tuntiessaan, kuinka kenkä puristaa, mutta ainoastaan se, joka tuntee kaikkien hädän, tietää, ketä ensiksi on autettava."
"Oikein sanottu! Teidän hätänne ja huolenne koskee kovasti sydämeeni, mutta se apu, joka teille annetaan, on kuin lääke sairaalle: se kenties lakkauttaa kivun ja ylläpitää elämän, mutta terveys on riippuvainen ruumiin omasta kunnosta ja elinvoimasta. Kauppa ja elinkeinot voivat kukoistaa ainoastaan rauhan ja sovun vallitessa kansojen kesken; auttakaa minua palauttamaan tämä, niin minä lupaan tehdä kaiken minkä voin katkaistakseni ne siteet, jotka nyt estävät teidän vapaata toimintaanne!"