"On sanottu, että ritarin sairasvuoteen ääressä tapahtui kummallisia asioita", virkkoi Niilo herra.
"Useita hänen asemiehistään oli läsnä, niin ettei minua ihmetytä, vaikka se on tullutkin tunnetuksi."
"Sanotaan, että hänellä oli näkyjä…"
"Ihmeellisiä!"
"Sairauden aikanako?"
"Sehän ne aiheutti ja — minä olin syynä siihen!"
"Sinäkö, Katarina?"
"Suomesta lähtiessäni sain Anna Sparrelta sormuksen, jonka hän oli saanut eräältä noita-akalta. Minä panin sen sormeeni, mutta tunsin heti sen jälkeen eriskummaista levottomuutta; en tahtonut uskoa, että se oli missään yhteydessä sormuksen kanssa, vaikka tunsin mielessäni jotakin sellaista. Mutta kohta jälkeenpäin — en tiedä näinkö unta — näin meidän laivamme taistelussa vierasta laivaa vastaan, kuulin meriväen huutoja ja vaikeroimista… Minun oli itsenikin täytynyt olla äänessä, sillä palvelijattareni tuli sisään ja kysyi, mikä minua vaivasi. Melkein poissa suunniltani tempasin sormuksen sormestani, ja samassa oli lumous poissa. Miksi en noudattanutkin ensimäistä päähänpistoani ja heittänyt sitä mereen!…"
"Sinä säilytit sen?"
"Panin sen käsilaukkuuni. Kun saavuttuani kotiin avasin sen, oli sormus melkein ensimäinen, minkä huomasin. Eräänä päivänä kerroin siitä isälleni, eikä hän antanut minulle rauhaa, ennenkuin olin noutanut sen. Kaikista pyynnöistäni huolimatta pani hän sen sormeensa. Omituista kyllä, näytti se sopivan yhtä hyvin kaikille. Sain kyllä hänet ottamaan sen pois sormestaan, mutta millään tuumin ei hän antanut sitä takaisin."