Molemmat hätkähtivät hämmästyksestä saavuttuaan perille.
Paikalle oli hakattu jokseenkin suuri nelisnurkkainen aukeama. Aivan sen keskellä oli hautakumpu, riittävän laaja peittääkseen sekä hevosen että miehen. Jokaisessa neljässä kulmassa oli pienehkö kiviröykkiö ja näiden keskellä, mutta lähempänä hautakumpua, yksi vielä pienempi.
Paikka sellaisenaankin kiinnitti kaiken huomion puoleensa, mutta nyt vielä enemmän kuin tavallisesti.
Aivan hautakummun vieressä seisoi kookas nainen. Hän oli puettu tummaan kaponuttuun, ja pitkä harmaa tukka valui kiemurtelevain käärmeiden näköisinä suortuvina pitkin hänen selkäänsä. Päässään oli hänellä huopalakki, ja kädessään piteli hän sauvaa, jota hän kerta toisensa jälkeen heilutti ilmassa. Kummallinen nainen seisoi selin äskentulleihin, mutta he kuulivat hänen jupisevan epäselviä sanoja. Epäilemättä oli hän loihtimishommissa.
Kristina tarttui seuralaisensa käsivarteen. "Lähtään pois!" kuiskasi hän, mutta Katarina loi häneen niin tyynnyttävän katseen, että hän heti lisäsi: "En minä pelkää yhtään!"
Taasenkin kohotti nainen sauvansa ilmaan, ja nyt kuulivat he selvään sanat:
"Hän on harteva, roteva, kypärpäinen, säihkysilmä, rintaryntähät leveät, yltänsä sotisovassa, käsivarsi raudan vahva, taistotappara kädessä!… Vaan takana taivonrannan, kiintotähteinkin takana, minne ei ikinä kanna silmä nuorten neitsykäisten, istuu hän ilopidossa kera heimonsa, sukunsa! Näen kaiken! Ei mitänä tiellä silmäni avoimen, mennyt kirkas on minulle, nouse ei tulevan huntu, ennenkuin takaisin mulla varastettu on omani! Silloin silmäni säkenin kuritan katalat juonet, liehun taasen taistelossa, kunnes saan ikileponi."
Kautta metsän kulki raju tuulispää, niin että raskivat aarnihongat, jotka seisoivat naisen edessä aukeaman reunalla, ja muuan suuri oksa putosi risahdellen aukeaman keskelle.
Nainen päästi kirkaisun, heitti pois sauvansa ja kääntyi.
Samassa huomasi hän Katarinan ja nuoren Kristinan. Hän tuijotti heihin, melkein hämmästyneempänä kuin he häneen.