Krister Juhananpoika ja Erik Erikinpoika ojensivat kätensä, toinen valtionhoitajalle, toinen hänen pojalleen, kun näiden oli laskeuduttava ratsailta. Sydämellisiä tervehdyksiä vaihdettiin, mutta sitten tuli Sigrid rouva, otti kunniavieraan huostaansa ja vei hänet seurasaliin.
"Tiedän kyllä, että nyt puutun herrani oikeuksiin", sanoi hän, "mutta vanhan ystävyyden tähden suotakoon se minulle anteeksi."
Heillä oli niin paljon muisteltavaa ja puheltavaa näillä molemmilla, ettei valtionhoitaja ehtinyt kiinnittää huomiotaan Erik herran ja muiden poissaoloon, ja kun he sitten vihdoin tulivat ja Sigrid rouva luki herransa silmistä, että asia oli ratkaistu, silloin hymyili hän tyytyväisenä ja kuunteli äidillisellä ylpeydellä sitä sydämellistä osanottoa, millä Svante herra onnitteli tehtyjä liittoja. "Nyt on teillä enää vain yksi tytär jälellä," sanoi hän. "Toivoisin voivani kiinnittää hänet sukuuni."
Sigrid rouva punastui tyytyväisyydestä. "Jos nuorten sydämet kiintyvät toisiinsa ja Kristina osoittaa sellaisen onnen ansaitsevansa, en toivoisi mitään hartaammin", sanoi hän.
Keskustelu muuttui pian yleiseksi. Svante Niilonpoika puhui aiotusta matkastaan Taalainmaahan ja toiveistaan tämän velvollisuudentuntoisen kansan keskuudesta saada sen avun, mitä hän niin hyvin tarvitsi.
"Useista maakunnista", sanoi hän, "on luvattu lähettää väkeä ja rahaa sodan jatkamiseen, mutta siihen en uskalla luottaa."
"Tahdon puolestani tehdä kaiken minkä voin", vastasi Erik herra. "Ja täytyy kai sekin tunnustaa jonkun arvoiseksi, että heti annan teille molemmat tulevat vävyni; sillä pidän Magdalenaakin tyttärenäni."
"Heidän morsiantensa suostumuksellako?" letkautti valtionhoitaja hymyillen.
"Minä tulisin mukaan, jos sitä vaadittaisiin", sanoi Dordi.
"Minun tähtenikö?" kysyi Krister hiljaa.