"Hannu kuningas tuntee vähän Ruotsin kansaa, jos luulee meitä peloittelevansa pöyhkein sanoin ja uhkauksin", sanoi kirkonisäntä Petter Ulfinpoika. "Mutta sydämestämme kiitämme teitä, jalo herra, kun olette itse tullut tänne ja sanonut, millainen asema on."
Ja pitäjäin arvokkaimmat miehet tulivat ja pudistivat valtionhoitajan kättä ja sanoivat tahtovansa vakavasti harkita, mihin toimiin oli ryhdyttävä. Niin tapahtuikin.
Kun Svante herra lähti yhdestä ryhmästä jatkaakseen matkaansa läpi aaltoilevan väkijoukon, ei tämä seurannut häntä eikä hajaantunut. Se pysyi paikoillaan; vaihdettiin mielipiteitä ja neuvoteltiin.
Kun yksi ainoa suuri ajatus elähyttää niin suurilukuista kansanjoukkoa, on ikäänkuin se kasvaisi ja vähitellen tukehduttaisi kaikki muut. Vanhat olivat pian yksimieliset siitä, mitä oli tehtävä, mutta ruotsalainen ajattele vaisuus tuli samalla näkyviin. Eihän vahingoittanut, jos vieläkin tuumittiin, ja jokaisella, joka tahtoi, oli oikeus tuoda mielipiteensä kuuluviin. Vanhojen tapojen noudattaminen pakoitti Svante Niilonpojan viipymään useampia päiviä kuin hän oli aikonut. Nämä käytettiin vierailuihin naapuripitäjissä ja uusiin neuvotteluihin.
Sten Svantenpoika oli se nimi, jolla poika oli tullut tunnetuksi Taalainmaassa; mutta kaikki tiesivät, että hän kuului Sture-sukuun, eikä enempää tarvittu tekemään hänet rakastetuksi, vaikkei hänen oma persoonallisuutensa olisikaan voittanut kaikkien sydämiä puolelleen. Annikka muori oli aina pöyhistellyt kasvattipojallaan, ja kuumin kyynelin oli hän eronnut tästä. Melkein äidillisellä ilolla näki hän nyt pojan jälleen niin muhkeana ja miehekkäänä. Tämän ensi kertaa nähdessään oli hän niiata lyyhäyttänyt polvensa melkein maahan; mutta kun nuorukainen muitta mutkitta heittäytyi hänen syliinsä ja painoi huulensa hänen ruskeaan poskeensa, ei hän voinut pidättää ilokyyneliään ja rakkautta uhkuvia sanojaan.
"Kyllä se on niin, kuten olen aina sanonut, että hienon väen lapset ovat toista maata kuin yhteisen kansan", sanoi hän. "Kukapa ei mielellään antaisi henkeään niin siunatun herran puolesta kuin te, Sten Svantenpoika, olette, ja varmaan on koituva minulle suureksi kunniaksi, että olette rintaani imenyt."
"Se on jo koitunut", huusi Sten hilpeästi. "Olin vain pieni, heikko raukka, kun sinä otit minut hoitoosi, ja sinä jätit minut suurena ja vahvana poikana takaisin."
"Kyllä hänen tarvitsee ollakin vahva, jos mieli kerran johtaa maata ja kansaa", vastasi muori.
Mutta Annikka muorista ei ilo ollut täydellinen, jolleivät siinä olleet osallisina niin monet kuin suinkin, ja hän oli jo edeltäpäin pitänyt huolen siitä asiasta.
Sten seurasi häntä ylisille, kautta huoneiden ja aittojen, ja alituisilla huudahduksilla ilmaisi hän ihastuksensa siitä, että poika niin hyvin muisti kaikki esineet säilytyshuoneessa. Mutta kun he lopuksi menivät kasvitarhaan, oli Stenin vuoro huudahtaa: