Kaikki olivat lujasti päättäneet vaikuttaa miehiinsä, niin että asia pian tulisi ratkaistuksi; mutta Annikka muorilla oli vielä jotakin pussissaan, joka heidän piti saada mukaansa, elääkseen siitä muutamia vuosia.
Sentähden tunkeutui hän joukon lävitse, joka yhä ympäröi Sten herraa, ja kun hänestä tämä näytti hieman väsyneeltä, paiskasi hän häntä olalle ja sanoi kuuluvalla äänellä:
"Nyt olemme kaikki kertoneet teille kodeistamme ja perheistämme, nyt haluaisimme kuulla, kuinka teillä voidaan. Mutta emme kysele koreista saleistanne emmekä loistavista juhlistanne, se on kaikki maailman turhuutta. Ei, antakaa meille jotakin, joka lämmittää sydäntä!"
"Silloin tahdon puhua äidistäni ja sisaruksistani!" huudahti nuori ritari innokkaasti.
"Äidistä? Sisaruksista? Märta rouva ei juuri ole hyvässä huudossa."
"Niin, äitipuolestanihan oikeastaan puhun", sanoi Sten hellänvienosti. "Mutta oikeaa äitiäni tuskin muistan, ja tämä on minulle sangen rakas ja sitä paitsi niin viisas ja oikeamielinen rouva, ettei parempaa kai ole ollut milloinkaan."
Nyt kertoi hän Märta rouvan jumalanpelosta, hyvistä neuvoista, joita oli saanut häneltä, siitä huolellisuudesta ja ymmärtäväisyydestä, millä hän suoritti herransa hänelle antamat tehtävät. "Hänellä se on, isäni ollessa poissa, nytkin päällikkyys Tukholman linnassa", sanoi hän, "ja hän kyllä osaa hankkia sekä kunnioitusta että kuuliaisuutta!"
Se tepsi. Sellainen nainen juuri oli heidän mieliinsä. Talonpoikaisnaiset tunsivat ikäänkuin heimolaisekseen hänet, joka Tukholman linnassa hoiti kotiasiat miehen ollessa poissa, aivan kuin heilläkin tehtiin kotosalla. Sentähden lähettivät he hänelle terveisiä ja pyysivät, että hän luottaisi heihin, samoin kuin hekin tästedes luottavat häneen.
Erottiin tyytyväisinä molemmin puolin, ja Annikka muori sanoi siitä pitäen, ettei hänellä ollut koskaan, ei ennen eikä jälkeen, mistään vieraspidoista ollut niin suurta iloa.
Seuraavana päivänä oli vielä yksi kokous. Valtionhoitaja puhui, kuinka välttämätöntä oli päästä päätökseen. Vielä kerran mainitsi hän, kuinka Kalmarin kaupunki oli petoksella joutunut kuninkaan käsiin; kuinka hän oli "teilauttanut, mestauttanut, poltattanut, surkeasti kiduttanut ja silvottanut köyhiä Kalmarin porvareita vastoin kaikkea kunniallisuutta ja rehellisyyttä", kuinka sen jälkeen neljä valtaneuvosta oli lähtenyt Tanskaan neuvottelemaan rauhasta tai muutamien vuosien aselevosta valtakuntien välillä, niin että tästä mieshukasta ja syyttömän veren vuodatuksesta vihdoinkin tulisi loppu. Sitten kysyi hän, mitä apua ja turvaa oli taalalaisilta odotettavissa.