"Kuninkaan suurin vika on, että hänellä on niin avoin silmä naiselliselle kauneudelle."
"Niin, sellainen voi viedä moniin ikävyyksiin!"
Vähän matkan päässä kirkosta oli kaunis yksikerroksinen talo, jonka pääty oli kadulle päin, kuten tapa oli.
Olavi mestari kohotti portinkolkuttimen, mutta ennenkuin hän ehti päästää sen käsistään, avasi portin nuori tyttö, jolla oli kynttilä kädessään.
David maisteri voi vain vaivoin pidättää huudahduksen. Tyttö oli tosiaankin sama, päässä tummat kiharat, suuret veitikkamaiset silmät, pieni suu ja posket hymyillessä kuopallaan. Ja hän hymyili melkein alituiseen.
Ei voi kieltää, että Rikissa oli miellytyshaluinen, mutta kaikki, jotka tulivat kadulla häntä vastaan, kääntyivät ympäri häntä katsomaan. Hyvinkin kymmenen kertaa päivässä kuuli hän sanottavan: "Mikä sorja impi!" Jos hän kumartui lähteen ylitse tai katsoi pieneen peiliin, jonka oli saanut isältään, sanoivat molemmat hänelle: "Sorjempaa neitoa kuin sinä ei ole nähtävänä!"
Kuinka monet voivat sellaista vastustaa! Rikissa ei sitä voinut, ja jolleivät ankarat silmät olisi häntä valvoneet, ei kukaan tiedä, kuinka olisi käynyt.
Vieras, jonka hänen isänsä toi mukanaan, sai ainoastaan lyhyen tervehdyksen, hänen sulhasensa sitä vastoin ei mitään. Ainoastaan isälle hän osoitti huomaavaisuuttaan.
"Olettepa tosiaan pannut kärsivällisyyteni kovalle koetteelle tänä iltana", sanoi hän ojentaen isälleen otsansa suudeltavaksi. "Oli hyvin lähellä, ettei uni minua voittanut."
"Jos olisit arvannut, että Antero tulee mukanani kotiin, olisit kyllä pysynyt valveilla", tuumi isä.