"Täytyy, ritarin!"
"Silloin tulee se Gunilla rouvan korviin ja hän kertoo sen kunnianarvoisalle isälle."
"Entä sitten?"
"Hän panee minut pois päiviltä!" Elsa kietoi kätensä isänsä kaulaan.
"Nyt tahdon elää niin mielelläni."
"Mutta jos vanki saadaan kiinni, niin hän tunnustaa, että sinulle hänen piti…"
"Jättää kirje. On sovittu siitä, että jos asia tulee ilmi, saan sanoa, että se oli aiottu isä Tobiaalle."
"Hän tulee sen jälkeen houkuttelemaan sinut uusiin vaaroihin, lapsi parka…"
"Ei, isä, nyt kärsimäni tuskan muisto on minua suojeleva. Hän on opettanut minua olemaan viekas kaikkia kohtaan, sinuakin… Miksi en voisi sitä olla myös häntä kohtaan? Olenhan nyt saanut synninpäästön kymmeneksi vuodeksi. Isä, älä ilmaise hirveää salaisuutta ritarille äläkä Gunilla rouvalle, ja minä vannon äitini muiston kautta, ettet koskaan tule saamaan syytä katua, mitä olet tehnyt hyväkseni!"
Ukko Karhuisen sydän oli lauhtunut aikoja sitten, hän oli juuri sanomaisillaan suostumuksen sanan, kun kuului torventoitotus linnan pohjoispuolelta.
"Vanki!" huudahti linnanvartia ja riensi ulos huoneesta ja portaita alas.