Elsan ensi tuuma oli seurata häntä. "Ei!" sanoi hän pysähtyen.
"Voisin ilmaista itseni!"
Ukko Karhuisen otaksuminen osoittautui paikkansa pitäväksi. Kurtilla oli onni keksiä vanki, tämän parhaallaan kömpiessä hiekkakuopasta, jossa oli lymyillyt. Vartiomerkki kutsui väkeä paikalle ja asemies sai apua enemmän kuin tarvitsikaan lannistaakseen vangin epätoivoisen vastarinnan. Mies vietiin takaisin entiseen vankilaansa ja Kurt ja Risto pantiin hänen vartioikseen.
Lähetettiin heti sananviejä etsimään ritaria ja ilmoittamaan hänelle asiasta. Muuan hänen miehistään oli ottanut kiinni ja toi mukanaan epäilyttävän henkilön, muutaman saksalaisen, joka ei voinut tehdä selkoa puolestaan.
Uusi kuulustelu pantiin toimeen heti ritarin palattua. Molemmat vangit kutsuttiin saapuville; lieneekö sen saanut aikaan pelästys, vilu tai kenties nälkä, mutta he tunnustivat heti tuoneensa Porvoosta kirjeitä, jotka heidän oli jätettävä Elsa neitsyelle.
"Kutsukaa tänne tyttärenne, Karhuinen!" käski ritari.
Elsa tuli, tyynenä ja hymyillen.
"Oletko luvannut ottaa vastaan joitakin kirjeitä?" kysyi Erik herra.
"Olen, ankara ritari, kunnianarvoisalle isälle!"
"Eilen olit levoton tekojesi tähden, tänään näytät tulleen toisiin ajatuksiin."
"Toisiin ensi kerran isäni tietämättä… sitten olen ajatellut, että kunnianarvoisa isä on Jumalan lähettiläs, ja täytyyhän enemmän kuulla Jumalaa kuin ihmisiä."