"Puhumme siitä enemmän toiste", virkkoi ritari ankarasti ja kysyi sen jälkeen vangeilta, kenelle kirjeet oli jätetty.
Hieman epäröityään mainitsi saksalainen: "Isä Tobiaalle."
Oli vastoin ajan tapaa kutsua hengenmiestä maallisen tuomioistuimen eteen, ja ritari saattoi sentähden pitää kiinni ainoastaan vangeista. Nämä tunnustivat, että olivat tulleet veneellä Viipuriin ja piileksineet koko päivän ja vasta illalla hiipineet linnan luo. Vanhalta Nuutilta, joka tunsi heidän hankkeensa, oli Pietari saanut soihdun löytääkseen tien pihan poikki; hän ei luullut kenenkään sitä huomaavan. Onnettomuudeksi hänet keksittiin ja otettiin kiinni. Saksalainen sitä vastoin oli tavannut isä Tobiaan ja antanut kirjeet hänelle.
Kuinka Pietari oli onnistunut pääsemään vankeudesta ja kuka asemiehille oli vienyt unijuoman, siitä ei voitu saada mitään selkoa. Vangit mielellään pitivät sen yliluonnollisten voimien ansiona, ja kansanusko oli valmis sen hyväksymään, kun vietävät viestit olivat aiotut Herran palvelijalle. Herra Erik Turenpoika jätti asian silleen, mutta hänellä oli siitä omat tuumansa ja hän päätti pitää isä Tobiasta silmällä. Molemmat vangit pantiin jo samana päivänä veneeseen, joka oli heidät tuonut Viipuriin, ja vahdiksi pantiin rannalle sotamies, joka sai ankaran käskyn ampua, jos miehet vielä halusivat astua maihin.
Myöhemmin ritarin ja kunnianarvoisan isän keskusteltua keskenään luovutti jälkimäinen omin ehdoin kirjeet, jotka hän oli saanut Tanskasta ja jotka kaikki koskivat Sten Sturen äkillistä kuolemaa, sitä iloa, mitä tunnettiin kuningattaren palaamisen johdosta ja yleisiä lopullisen ja pysyvän rauhan toiveita.
Ritari antoi ne äänetönnä takaisin; etteivät nämä kirjeet tarvinneet salaisia kulettajia, ymmärsi hän aivan hyvin. Mukana oli seurannut toisia, vaarallisempia; ne hän oli pääsevä tuntemaan ainoastaan niiden vaikutuksista.
* * * * *
Tähän vuoden aikaan niin tavaton suojasää väistyi pian purevan pakkasen tieltä; tammikuun lopulla peitti kaikki vedet jälleen paksu jää ja teille ja poluille kasautuivat miehenkorkuiset lumikinokset.
Ja kuitenkin urri niiden läpi kerjäläisiä laumoittain, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia! Tuli äitejä, lapsi ehtyneillä rinnoillaan, ympärillään parvi puolialastomia, palelevia, nälkäisiä mukuloita.
He tulivat laumoittain, viisinkymmenin, jopa sadoinkin; uupuneina, puolikuoliaina he laahautuivat linnaan kerjäämään leipää edes suupalan.