Väliin, kun väen paljoutuminen oli ylen suuri, vastattiin heille aluksi: "Meillä ei ole enää mitään antaa!"
Silloin he huusivat: "Antakaa meidän jäädä tänne ja kuolla; annattehan meille ainakin haudan."
Tämän hädän nähdessään käski Erik Turenpoika, ettei kukaan saanut mennä ilman apua, ja hän valvoi itse, että hänen käskynsä täytettiin. Kun hän linnanikkunasta huomasi jonkun saapuvan lauman, meni hän usein itse vastaan ja näytti heille tietä suuriin vajoihin, joissa ruokaa alituiseen jaettiin ja joihin laitettiin makuupaikkoja.
Usein jäi hän seisomaan antaen kurjan joukon mennä ohitseen. Minkä surkean, hirveän kuvan muodostivatkaan nämä pienet, kokoonkuivuneet olennot, joiden ruskeaa nahkaa näytti pitävän koossa ainoastaan heikko, hauras luuranko; heidän ennen aikojaan vanhettuneissa kasvoissaan puhuivat ainoastaan luonnottoman suuret, ulkonevat silmät palavalla ilmeellään eläimen ravinnonhalusta; ohuin, ahnain sormin he tarttuivat siihen, ja kuinka hotaisten he sen ahmaisivatkaan ja kuinka himokkaasti ojentuivat laihat kädet tavoittamaan lisää!
Vanhemmat olivat jo vajonneet tylsään välinpitämättömyyteen, mikä ei odota enää mitään elämältä… heille oli tuttua nälkä ja vilu, hätä ja kurjuus, he tiesivät, että kuolema oli heidän ainoa pelastuksensa, ja he odottivat sitä pelkäämättä.
Tuli muuankin nuori nainen, kaksi lasta rinnallaan; molemmat kirkuivat ja valittivat, sillä ravintolähteet olivat kuivuneet. Äidin ulkonäkö todisti mykkää epätoivoa, hän pysähtyi hetkiseksi ja katseli korkeaa lumikinosta. Ajatteliko hän kaivaa siihen haudan lapsilleen ja sitten painautua itse niiden viereen ja kuolla? Hän antoi kulkurin toisensa jälkeen kulkea ohitseen ja seisoi yhä paikoillaan, hyssytellen pienokaisiaan. Mitä elämällä olikaan tarjottavaa niille tai hänelle? Kiusaus oli kenties tulemaisillaan hänelle voittamattomaksi. "Tuolla sisällä on teille ruokaa ja lämmintä!" sanoi ritari viitaten valaistuun vajaan.
Nainen katsoi pelästyneenä linnanherraan. Oliko tämä lukenut hänen ajatuksensa? Aivan kuin häveten, että ne olivat päässeet hänen mieleensä, taivutti hän päänsä ja meni muiden jälkeen.
Jonon jälkipäässä tulivat raajarikot, joista monella oli ainoastaan toinen jalka tai käsi. Muuatta vanhaa sotamiestä, joka oli menettänyt molemmat jalkansa ja toisen kätensä, veti kelkassa toinen, joka oli menettänyt ainoastaan käsivarren. Eräs toinen rampa lykkeli kelkkaansa eteenpäin airontyngällä; hänellä olivat tallella molemmat käsivarret, mutta se kasakansapeli, joka oli runnellut hänen molemmat jalkansa, ei ollut armollisesti tehnyt loppua hänen elämästään.
Molemmat ajoneuvot pysähtyivät, ja ritaria tervehdittiin sotilaalliseen tapaan. Hän teki heille muutamia kysymyksiä, joihin vastattiin valittamatta ja nurisematta; he eivät syyttäneet ketään kurjuudestaan, vaan pyysivät ainoastaan leipäpalaa.
Mutta kun kaikki olivat ehtineet sisälle, meni ritari perästä; hän käski kantaa olkia niille, jotka tahtoivat jäädä yöksi. Seuraavana aamuna ennen lähtöään saisivat he vielä uuden aterian.