Silloin riemuitsi kerjäläisjoukko: "Ruokaa, ruokaa!" Mitään muuta he eivät toivoneet.
Mutta huoneeseensa saavuttuaan ritari alkoi levotonna kävellä edestakaisin.
"Jospa nämä olisivat ainoat!" tuumi hän itsekseen. "Mutta monet tuhannet kärsivät samoin kuin hekin. Minä ruokin heidät tänään, mutta huomenna he saavat nähdä nälkää, ja seuraavana päivänä nälkä ja pakkanen hautaa heidät nietokseen… Mitä on armeliaisuuteni silloin hyödyttänyt? Ainoastaan jatkanut heidän kurjuuttaan." Elämä, olemassaolo näytti hänestä yhä synkemmältä ja käsittämättömältä… ja hänen sielunsa täytti huoli ja tuhannet kysymykset, joista hän ei kyennyt vastaamaan ainoaankaan. Hänestä tuntui, kuin kaikkeus olisi suunnaton kaaos, jossa kaikkea heiteltiin mullinmallin, jossa sattuma hallitsi ja ylhäisyys ja alhaisuus riippui ainoastaan mitättömistä mielijohteista.
Hän tiesi olevansa kykenemätön auttamaan maassa vallitsevaa hätää ja puutetta. Kuolevain valitus ja vaikerrus kasvoi kasvamistaan, se kohosi pilvien korkuiseksi vuoreksi, joka ulottui taivaan porteille, mutta alhaisista ylhäisiin viittasivat kaikki häneen ja sanoivat: "Hänet asetettiin meidän hoitajaksemme ja suojelijaksemme, ja katsokaas tuhansia isiemme, äitiemme ja lapsiemme ruumiita! Katsokaa tallattuja, poltettuja sarkojamme ja tyhjiä aittojamme, ryöstettyjä kirkkojamme ja meitä, maan poikia ja tyttäriä, hajallaan harhailemassa kuin metsään eksyneet lampaat! Kuka on meidät kutsuva kokoon ja antava meille taas lain ja oikeuden? Hän, hän ei sitä voi…"
Niin ajelehtivat ajatukset ritarin sielussa, samoin kuin aallot myrskyisellä merellä, ja epäilys synnytti toisen, ne hyppelivät kuin ankanpoikaset aallonharjalta toiselle, niitä tuli yhä useampia, näitä synkkiä, kiusaavia ajatuksia, jotka sanoivat, että oli parempi yön kuluessa antaa liekkien ja kuoleman tehdä työtänsä kuin että nuo raukat huomenna heräisivät samaan kurjaan elämään.
Ajatukset kasvoivat kasvamistaan, ne saivat muodon, ja ritari laski kätensä soittokellolle; mutta hän säpsähti pelkästä kosketuksestakin, tuska oli hänet tukehduttamaisillaan, hän riensi avaamaan ikkunaluukun.
Tähdet kimmelsivät aivan kirkkaalla taivaalla. Puiden oksat olivat lumen peitossa, ja valkoinen vaippa levisi kiteilevänä yli metsien ja maiden. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi luonnossa, Jumalan majesteetti istui sen yllä valtaistuimellaan.
Silloin kuului säveliä hänen korviinsa… hän kuunteli, ne kuuluivat suuresta vajasta pihalta. Siellä veisattiin ehtoovirsi päätetyn aterian jälkeen. Vanhojen ja lasten äänet yhtyivät samaan ylistysvirteen samalle Herralle.
Hänen mieleensä hiipi rajattoman nöyryyden tunne, kaikki epäilykset ja arvelut tuntuivat kerta kaikkiaan saaneen ratkaisunsa, ja hän lankesi polvilleen ja huusi sydämensä syvyydestä: "Herra, jos sinä autat minua, on kaikki käypä hyvin!"
Aivan kuin uutena ihmisenä hän nousi rukouksistaan; keinoja täytyi löytyä eikä hän jättäydy lepoon ennenkuin oli ne löytänyt. Oli lähetettävä kirjelmiä maan kaikille voudeille, kehoitettava kaupunkien asukkaita kaikin voimin avustamaan niitä läänejä, joissa vihollinen oli tehnyt tuhojaan. Itse tahtoi hän antaa puolet vuosituloistaan hädän lieventämiseen.