Pohjoisportilla astui hän alas ratsailta ja kulki syrjäiselle takakadulle taluttaen hevostaan suitsista. Täällä asui muuan nahkuri, jonka luona hän muinen oli tavallisesti majaillut.
Ensi tervehdysten jälkeen vietiin hänet vieraskamariin, ja pukeuduttuaan siellä valkoiseen villakaapuun tähänastisen mustan sijaan palasi hän arkitupaan, johon perhe oli kokoontunut häntä vastaanottamaan.
Kysymyksiin hänen voinnistaan ja mistä hän tuli vastasi hän alussa ainoastaan huokauksin, mutta sitten kuvaili hän hirvittävällä tavalla kaikkea sitä hätää ja kurjuutta, missä maa oli.
Hänen yksinkertaiset kuulijansa löivät kätensä yhteen pelästyksestä, itkivät ja valittivat.
"Se on rangaistus siitä, että olemme karkoittaneet laillisen kuninkaamme, jonka pyhä isä itse on meille valinnut!" huudahti maisteri. "Eikä parempia päiviä ole tuleva, ennenkuin olemme heränneet näkemään suuret syntimme ja tehneet sellaisen parannuksen, joka vie vanhurskauttamiseen."
"Mitäpä me köyhät raukat voimme!"
"Menkää ympäri kaupunkia! Yllyttäkää kapinaan! Ken niin tekee, hänelle itselleen anteeksi annetaan!"
"Mutta jos joutuu kiinni?"
Nahkuri oli varakas mies, eikä hänellä ollut halua menettää mitä omisti.
Mutta sällejään ei hän voinut salvata lukon taa, heille oli meluaminen mieleen, ja he lähtivät marssimaan pitkin katuja ja huusivat: "Eläköön Hannu kuningas!" Toisia kirkusuita yhtyi mukaan. Niin syntyi katumetakka, joka maksoi monta ihmishenkeä ja monta kättä ja jalkaa. Mutta David maisteri tuumi hymyillen itsekseen: "Tämä on vasta alkua, mutta odottakaas vain, odottakaa, kyllä tulee parempaakin!"