"Mitä se teitä liikuttaa?"
"Älkää tehkö sitä, rukoilen teitä! Teidän persoonanne on minulle oleva pyhä. En tule astumaan jalallanikaan tänne ilman teidän suostumustanne, tulen kaikessa noudattamaan teidän käskyjänne."
"Mitä takeita minulla siitä on?"
"Sormus!" vastasi David läähättäen.
"Olette oikeassa; niin kauan kuin se on minulla, olen teidän herranne!"
Mutta kun Akseli herra pääsi yksinäisyyteen, ei hän voinut torjua sitä ajatusta, että sormuksessa mahtoi olla jokin taikavoima. Hän tunsi jälleen kiusausta panna sen sormeensa, mutta silloin olisi se kaikkien näkyvissä, ja David maisterissa olisi kyllä miestä itse tai muiden avulla riistämään häneltä hengen saadakseen sen käsiinsä.
Hyvältä äidiltään oli Akseli herra saanut muutamia suojeluskeinoja tauteja, noidannuolia ja sellaisia vastaan. Äiti oli pannut kaikki esineet pieneen pussiin, joka oli tehty hienosta nahasta, ja ripustanut sen silkkinauhalla pojan kaulaan.
Äidin kuoleman jälkeen oli lahja tullut hänelle yhä kalliimmaksi, ja hän arveli, että jos hän panisi sormuksen kaikkien näiden sekaan, ei se kai pystyisi mitään pahaa vaikuttamaan.
Päätös pantiin heti toimeen. Mutta heti kun se oli tehty — sitä ennen olivat ajatukset olleet yksinomaan sormukseen kiintyneinä — ja samassa kuin taikaesineet olivat saaneet entisen paikkansa nuoren miehen povella, palasivat kaikki hänen ajatuksensa jälleen Kristinaan. Oliko tämä tosiaankin hänet pettänyt?
Akseli herra istui vielä pöydän ääressä vaipuneena näihin epäilyksiin. Silloin tuntui huone hänestä pyörivän ympäri, hänen näkönsä hämärtyi, mutta kaukana saattoi hän eroittaa valon, joka hiljaa laajeni kaikille puolin, kunnes ilmestyi päivänvalaisema huone, ja huoneessa oli Kristina. Hän käveli levottomasti huoneessa edestakaisin ja näytti odottavan jotakin.