"Minä kehoitan häntä tunnustukseen…"
"Neitsyt ajaa hänet halveksien tiehensä."
"Ei, jos vain löydän jonkun, joka saa hänet ottamaan sen juoman, jonka tahdon sekoittaa."
"Antakaa se minulle!"
"Mitä, uskallatko?"
Samassa aukeni ovi ja ylioppilas astui sisään kysymään kirjaansa.
Maisteri punehtui ja heitti epäluuloisen katseen Rikissaan. Mutta se varmuus, jolla tämä vastasi Olavin kysymykseen, se välinpitämättömyys, jolla hän kuuli nuoren miehen nuhteet, näytti hänet tyynnyttävän. Hän kuiskasi tytölle, että tämä ottaisi heti koristeen käsille ja poistuisi huoneesta.
Rikissa totteli, mutta pysähtyi oven taakse kuuntelemaan.
Maisteri näytti kiveä ylioppilaalle ja pyysi häntä kiinnittämään huomiotaan sen tavattomaan kauneuteen.
"Tämän kiven kimmellys", vastasi Olavi, "näyttää minusta yhtä puhtaalta kuin nuoren, viattoman tytön sielu".