Nyt kuuli hän ääniä, useampia henkilöitä lähestyi. Ovi avautui, hän näki ainoastaan Kristinan, mutta tämä ei ollut kaltaisensa; niin ylpeänä ja kylmänä ja ynseänä ei hän ollut nähnyt häntä koskaan ennen.
Neitsyt piti kirjaa kädessään, eikä Olavi voinut tukehduttaa tyytyväisyyden tunnettaan.
"Tämä on työ, joka on teille kunniaksi, Olavi Juhananpoika", sanoi hän. "Oletteko aikonut sen minulle?"
"Olen, jalo neitsyt:"
"Ennenkuin otan sen vastaan, kysyn teiltä, oletteko sitä tehdessänne pitänyt ajatuksenne niin puhtaina, että pelottomasti olisitte voinut antaa Jumalan ja ihmisten lukea ne."
"Olen vaivainen syntinen ihminen!" Nämä sanat, jotka lausuttiin todellisella nöyryydellä, eivät jättäneet tekemättä vaikutustaan nuoreen, ylpeään tyttöön.
"Niin minäkin olen!" vastasi hän vienolla äänensävyllä. "Ja tiedän hyvin, että jos siinä olisi jotakin saastuttavaa, ette tahtoisi antaa sitä minulle." Olavi kumarsi syvään. "Tahdotteko maksaa velkanne minulle?"
"Niin tahdon!"
"Antakaa sitten minulle se, mitä pidätte vähimmässä arvossa!"
"Vähimmässä…?" Kristina katsoi tutkivasti häneen.