"Jalo neiti, teidän kihlattunanne lienee minulla oikeus suorittaa velkanne", puuttui Akseli herra puheeseen.
Olavi ei kohottanut päätänsä, mutta hänen poskensa kävivät kalmankalpeiksi.
"Kiitän teitä!" vastasi Kristina. "Mutta tällä kertaa tahdon tehdä sen itse!"
"Te olette jakanut paljon tietoja minulle ja hovineitsyilleni, Olavi Juhananpoika", sanoi Märta rouva. "Ja se velka on suurempi kuin minä voin maksaa."
"Kiitän teitä, jalo rouva!" vastasi rikollinen.
"Tunnustan velkani minäkin!" huudahti Kristina kiihkeästi. "Ja nyt, kun työ on päättynyt, on siitä tehtävä tili… Mutta lasku ei ole vielä oikein selvä", sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä… "Onko totta, että… olette tullut tänään… tunnustaaksenne rakkautenne."
Nuoren miehen kasvot kävivät vaaleiksi kuin lumi, mutta hän katsoi vakavasti neitsyeen ja vastasi:
"Kyllä, jalo neiti, se on totta!"
"— — tälle nuorelle tytölle?" jatkoi Kristina, tarttuen Rikissan käsivarteen. "Te tiesitte, että hän toisi kirjan tänne, ja nyt tahdoitte pyytää minun puoltosanaani?"
"En", vastasi Olavi kohottaen päänsä. "Nyt te erehdytte! Minä rakastin korkeasukuista neitsyttä, en hänen sukuperänsä tai kauneutensa tähden, vaan niiden tavattomain lahjojen, jotka Jumala on pannut hänen sieluunsa. Hän näytti minusta puhtaimmalta ja ihanimmalta kaikista taivaan tähdistä, ja minä palvoin häntä kuin pyhimystä. Silloin houkuttelivat kiusauksen äänet! Äänet omassa povessani voin vaientaa sanoen: 'Loitotkaa minusta!' Mutta ulkonaiset, ne pettivät minut, ne panivat taikakeinon käteeni. Kas, tässä!" — Hän otti kallisarvoisen kiven ja antoi sen Rikissalle. "Ottakaa se takaisin! Minä hullu saatoinkin uskoa, että taivaan kipinä sallisi itseään kiinnittää mihinkään maalliseen! Minä hullu uskoin, että jos vilpittömästi tunnustaisin syntini kuten pyhimyksen edessä, niin olisi hän ensimäinen ojentamaan minulle kätensä sovitukseksi! Minä seitsenkertaisesti hullu, joka en ymmärtänyt, ettei maan päällä ole niin korkeaa ja puhdasta rakkautta, ettei se katsoisi persooniin."