Pietari herra neuvotteli Märta rouvan kanssa niistä varokeinoista, joihin oli ryhdyttävä. Molemmat tiesivät, että kavaltaja oli Sten Kristerinpoika. Hän oli ollut saapuvilla edellisissä neuvotteluissa, salaliittolaiset olivat siis hänen kauttaan saaneet tietoonsa, ettei rauhanystävillä tätä nykyä ollut menestyksen toiveita, mutta ei sentään ollut luultavaa, että he tykkänään luopuisivat hyökkäyssuunnitelmastaan, erittäinkin kun voimat olivat kootut. Parasta oli siis olla varuillaan.
Mutta välttääkseen iskua tarvitsee tietää, mistä se tulee. Linnan puolustusjoukko oli vähäinen; monet seikat viittasivat siihen, että senkin keskuudessa oli pettureita, ja porvariston, kauppiasten ja työmiesten keskuudessa, missä olivat ruotsin- ja missä tanskanmieliset?
Ja kuka oli johtaja? Kaikista merkeistä päättäen Akseli, Årstan herra, tai oliko hän vain kylttinä, ja oliko kenties joku toinen takana?
Kaikki keskustelut nuoren miehen kanssa viittasivat siihen että niin oli laita.
"Tulin tänne valloittamaan", sanoi hän. "Ja niin pistettiinkin minut itseni kahleihin!"
Enempää ei hän tahtonut sanoa. "Minun täytyy palata Tanskaan", lisäsi hän. "Älkää pakoittako minua isänmaatani kavaltamaan!"
Hänelle ei tehty mitään kysymyksiä, mutta kun hän puhui David maisterista, sanoi hän olevansa vakuutettu, että mies oli petturi, mille puolelle asettuikin.
Pietari herra kiinnitti siihen huomiotaan, ja kuinka vähän hän David maisteria tunsikin, katsoi hän varovaisuuden vaativan, että hänen persoonansa otettiin talteen.
"Dominikaaniluostarissa käy hän joka päivä", sanoi Akseli herra. "Sen jälkeen, mitä on tapahtunut, koettanee hän varmaankin kuristaa minut. Sanotaan hänen oppineen sen tempun Venäjällä, ja ehdotan, että otatte hänet kiinni minun luotani, mieluimmin ennenkuin hän on toteuttanut hankkeensa."
"Teidän on tänään muutettava linnaan", sanoi Märta rouva. "Mutta olisi toivottavaa, ettei David maisteri saisi sitä tietoonsa."