Pietari herra ehdotti muutamia varotoimia ja riensi sitten neuvoskamariin uusiin neuvotteluihin.
Kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiotaan Rikissaan, kukaan ei nähnyt, kun hän hiljaa ja huomaamatta kuin varjo hiipi ulos huoneesta.
Hän oli epätietoinen, minnepäin suuntaisi askeleensa. Kotiin ei hän tahtonut palata. Ehdittyään linnan porttiholviin huomasi hän David maisterin. Tämä odotti häntä, mutta näytti samalla pelkäävän tulevansa huomatuksi, sillä kun vastakkaiselta taholta kuului askeleita, vetäytyi hän piiloon erääseen ikkunakomeroon.
Rikissa käytti hetkeä hyväkseen, juoksi ohitse kuulematta maisterin huutoja, eteenpäin, yhä eteenpäin, välittämättä mihin meni.
Niin pakenee ahdistettu naarashirvi ajajoitaan. Rikissa ei voinut päästä niitä pakoon, sillä hän kantoi niitä omassa povessaan; ne olivat hyljätty rakkaus, epäluulo ja itsensä halveksiminen.
Pyhän Klaaran luostarin näkeminen herätti hänet tajuunsa. Hän ei tiennyt, kuinka oli tullut tänne. Tosin oli hän nähnyt ihmisiä vilahtelevan ohitseen, hänellä oli himmeä tuntemus, että he olivat katsoneet hänen jälkeensä, puhutelleet häntä, mutta kaikki tyyni oli kuin unta. Nyt muisti hän, että hänellä oli muuan tuttava Pyhän Klaaran luostarin nunnien joukossa; tämä voisi hänet kätkeä. Ja niin soitti hän kelloa.
Portinvartiatar avasi heti.
"Sisar Agneta!" läähätti Rikissa.
Nunna tähysteli hänen pukuaan; se viittasi säätyläisnaiseen, mutta paljas pää ja koko hänen hämmentynyt esiintymisensä vaikutti, että nunna epäröi päästää häntä sisään.
Rikissa pani merkille hänen tutkistelunsa. "Minun täytyy puhutella häntä!" huudahti hän. "On kenties kysymys hengestäni!"