Hän muisti, kuinka tämä mies oli kehoittanut häntä valehtelemalla vapautumaan isänsä nuhteista, kuinka hän oli muuttunut seurustellessaan hänen kanssansa… Ennen oli hän ollut ainoastaan oikukas ja uhmaileva. Nyt oli hän muuttunut veikisteleväksi; syntiset ajatukset ja halut olivat hiipineet hänen sieluunsa, ja ainoastaan synnynnäinen ylpeys ja viisaat laskelmat olivat häntä estäneet antamasta niille perään.
Sitten ilmestyi jälleen Kristinan kuva hänen sielunsa silmien eteen. Olavi oli hänelle jakanut tietoja, hän oli kenties yhtä oppinut kuin opettajansakin… Tämä se oli voittanut Olavin rakkauden ja ihailun…?
No hyvä, mikäs esti Rikissaakaan!
Hänen täytyi etsiä jotakin hommaa, joka tyynnyttäisi ja kiinnittäisi hänen ajatuksiaan. Mitä parempaa hän voisi valita kuin sen, jolla saavuttaisi Olavin kunnioituksen, kenties ihailun! Kukapa tiesi mitä tulevaisuus saattoi tuoda mukanaan. Hän oli rikas, sangen rikas.
Koristus, jonka Olavi oli antanut hänelle takaisin, — mihin oli hän sen pannut?… Hän etsi innokkaasti taskuistaan — vihdoinkin löysi hän sen. Se jo yksinään oli pieni omaisuus. David kenties vaatisi sitä. Ei koskaan hän sitä anna — hän tahtoi lisätä aarteitaan; ne tulevat kerran olemaan hänelle tarpeen.
"Joko kärsii hän kovia ahdistuksia tai on hän kovin sairas", kuuli hän jonkun henkilön kuiskaavan toiselle aivan lähellään.
"Toivoisin, että saisimme pitää hänet täällä aina", vastasi kolmas.
"Onko hän rikas?"
"Kylliksi, ettei häntä ole ajettava pois!"
"Silloin teemme minkä voimme."