Ja siitä pitäen sai hän yhä suurempaa huolenpitoa ja hellempää vaalintaa osakseen.
Seuraavana päivänä saattoi Rikissa jo nousta vuoteesta.
Sisar Agneta oli alituiseen hänen luonansa, puhui luostarin rauhasta ja siitä sanomattomasta onnesta, että sai aina olla samanhenkisten, hurskaiden sielujen parissa.
Rikissa oli yhtä mieltä ja sanoi, että jollei hänellä olisi tyttären pyhiä velvollisuuksia täytettävänään, heittäytyisi hän ilolla kirkon syliin.
Mutta sitten rohkeni hän tiedustaa, eikö hän isänsä kotiutumiseen saakka saisi asuntoa luostarin muurien sisällä.
Tämä oli jotakin, mitä sallittiin ainoastaan hyvin nuorille tytöille, luultavasti sentähden, ettei heidän luultu pystyvän käsittämään olosuhteita. Rikissan pyyntö olisi sentähden epäilemättä hylätty, jollei olisi otettu lukuun etuja, jotka muuten pelättiin menetettävän.
Pieni kamari portinvartiahuoneen takana saatettiin luovuttaa. Täten sai hän myös tilaisuuden mennä luostarista ulos milloin halutti herättämättä pahennusta hurskaiden sisarien keskuudessa.
Rikissa otti heti huoneensa haltuunsa. Pienellä rahalahjalla teki hän portinvartiattaren ystäväkseen ja uskotukseen; tämä lainasi hänelle vaipan, ja illanhämyssä lähti hän aivan yksin luostarista.
Hän tunsi itsensä vennonvieraaksi, joka on luvattomilla teillä, kun hän pimeänhämyssä hiipi isänsä taloon. Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki kaikki ikkunaluukut sulettuina. Työpajan ikkuna oli pihalle päin, mutta hän saattoi päästä sinne pienestä takaportista. Onneksi oli se ainoastaan painettu kiinni eikä salvattu. Hän avasi sen hiljaa, astui pihalle ja tähysteli sulettuja ikkunaluukkuja. Koko talossa oli aivan pimeää ja aivan hiljaista; työ oli siis lakannut, mutta kenen käskystä?
Ei tietenkään kenenkään muun kuin David maisterin!