Hän pysähtyi, näytti kuin puhuminen rasittaisi häntä yli voimien.
"Levätkää vähän!" pyysi Olavi osanottavasti.
"En, minulla ei ole aikaa! Ne harvat sanat, jotka puhuitte, olivat lempeitä ja hyviä, mutta te ette kiinnittänyt mitään huomiota minuun, ja se oli niin tavatonta, ette se herätti huomiotani.
"Minä en teettänyt kirjaa valmiiksi, jotta te tulisitte uudestaan, monta kertaa… Kaikki, mitä sanoitte minulle, oli aivan erilaista kuin muiden juttelut, tuntui kuin olisin luonut silmäyksen uuteen maailmaan, ja joka kerta kyllästyin yhä enemmän siihen, missä elin. Mutta teidän välinpitämättömyytenne harmitti minua… Miksi ette rakastaisi minua samoin kuin kaikki muutkin? Olin varma siitä, että toinen rakkaus oli syynä siihen, ja minä iloitsin saatuani tietää, ettei siihen vastattu!"
Olavi kääntyi hänestä hieman poispäin.
"Olin nyt varma voitosta. Kristina neitsyt tarjosi teille käteni, jäte hylkäsitte sen. Seisoin kuin ukkosen lyömänä. Te hylkäsitte sen, mitä niin monet muut tavoittelivat!…
"Teidän sydäntänne ei voinut voittaa kauneus, eivät maalliset aarteet, vaan ainoastaan se, jonka sielu näytti niin puhtaalta ja viattomalta kuin kirkkain tähti taivaan laella… Minusta tuntui sillä hetkellä, kuin lyijypainot painaisivat minua maahan, kuin olisin voinut vajota maan alle! Te lähditte, ja minusta oli niin synkkää ja tukehduttavaa… Minun täytyi poistua!… Kuinka monet ajatukset ovatkaan siitä pitäen tulleet ja menneet menojaan!… Olen rukoillut — ensi kerran sydämeni syvyydestä!… Olen kamppaillut epätoivossani… Ah, mitä kaikkea olenkaan kokenut muutamissa tunneissa!… Jokin salainen ääni kehoitti minua tulemaan tänne. Sen jälkeen on kaikki tapahtunut korkeammasta vaikutuksesta. Herra armossaan salli minun sovittaa syntini hengelläni!… Nyt varisee kaikki synnin kuona pois, sieluni puhdistuu, ja minä tulen niin kirkkaaksi kuin tähti taivaalla… Silloin ette minua enää halveksu!"
"Sitä en ole tehnyt koskaan", sanoi Olavi syvästi liikutettuna. "Jos saatte elää, rakastan teitä kuten sisartani, ja jos lähdette täältä, ikävöin nähdä teidät jälleen."
"Kiitos!" sanoi Rikissa. "Kuulkaa nyt vielä: Tämä koristus on minun; käyttäkää se köyhien hyväksi!… Agneta sisar sanoo teille, missä isäni kaikki aarteet ovat säilössä… Lohduttakaa häntä, kun hän on menettänyt tyttärensä — tervehtikää häntä ja — veljeäni —" Hänen päänsä vaipui alas, Olavi kannatti häntä käsivarsillaan, ja nojaten hänen rintaansa vasten huokasi Rikissa viimeisen henkäyksensä, kuten lapsi äitinsä sylissä.
Kun ritari Pietari Turenpoika ja Akseli, Årstan herra, astuivat David maisterin luo, oli siellä ennen heitä vanha nainen, jota he pitivät sairaanhoitajattarena.