Kun Svante Niilonpoika saapui Kalmariin, kauhistutti häntä se puute, joka vallitsi elintarpeihinkin nähden; mutta piispa sanoi:
"Antaa ei tahdota, minun täytyy siis ottaa, ja Voionmaa saa olla ruoka-aittana."
Mukanaan tusinan verta miehiä purjehti hän eräänä yönä ulapalle muutamilla viheliäisillä venheillä ja palasi jo seuraavana päivänä ruokavaroilla lastatuin laivoin.
Valtionhoitaja nuhteli häntä siitä, että hän uskalsi henkensä sellaisiin yrityksiin.
"Ainoastaan sillä ehdolla ne onnistuvat", vastasi hän. "Mikäli mahdollista, koetan saada hyvin sanoin, mitä muuten täytyy ottaa väkisin. Olen huomannut, että se onnistuu hyvin!"
Monet aatelismiehet olivat sitoutuneet lähettämään väkeä, aseita ja rahaa piispalle, mutta kukaan ei ollut sitä tehnyt. Ja kaikki muistutukset jätettiin huomioon ottamatta.
Ja tälle miehelle, joka antoi henkensä ja verensä ja kaiken mitä omisti isänmaan puolustukseksi, hänelle täytyi Svante herran viedä viesti, että hänet pidettiin arvottomana hoitamaan sitä virkaa, joka oli hänen hallussaan, ja että tuomiokapituli oli sanoutunut irti uskollisuudestaan ja kuuliaisuudestaan häntä kohtaan ja että piispankymmenykset häneltä lakkautetaan.
"Sitä odotinkin!" vastasi Hemming synkin katsein. "Jos olisin käynyt Hannu kuninkaan asioita, olisi hän kernaasti antanut minulle kahdenkin hiippakunnan tulot, mutta nyt olen ollut isänmaalleni uskollinen ja sentähden saan kokea, minkä arvoinen ruotsalainen kiitollisuus on."
"Ei ole epäilystäkään, etteikö päätös ole johtunut pelkästä kateudesta", huomautti Svante herra. "Sentähden, ettei piispanvaali ole saanut paavin vahvistusta, on päätös tehty, ja neuvosto on kirjoittanut sen alle, mutta sen paneminen toimeen ei tule kysymykseen."
"Eikä sitä olisi hyvä tehdäkään ilman minun suostumustani", tokaisi
Hemming tohtori. "Voin hyvin sanoa, että rahvas on minun puolellani."