"Sitä en voi antaa!"
"Teidän täytyy!"
"Ei ole mitään tavatonta, että Anna päästelee ajattelemattomia sanoja; jos Gunilla rouvalla on jokin suru sydämellään, ei hän salanne sitä herraltaan. Tuolla hän tulee, voitte nyt kysyä itse häneltä."
Gunillan kalpeista kasvoista ja itkettyneistä silmistä näki, ettei Anna ollut temmannut aivan tuulesta sanojaan. Tosin hän punastui ritarin nähdessään, mutta se johtui luultavasti odottamattomasta yllätyksestä, sillä hän huudahti:
"Etsittekö minua, herra?"
"Monet tärkeät asiat estivät minua eilen sinua näkemästä, nyt en enää voinut olla ilman sitä."
Puna viipyi vielä Gunillan poskilla, kun hän kainosti loi silmänsä maahan, mutta se pakeni, kun hän kohotti katseensa mieheensä; niillä oli niin lohduton ilme, että ritari kysyi äkkiä: "Gunilla, oletko sairas?"
"En!"
Ritari tarttui hänen käteensä ja vei hänet mukanaan huoneeseen, jossa lapsi oli.
Hän heittäytyi polvilleen pienen vuoteen ääreen ja suuteli lasta katkerasti itkien.