"Oh, me kyllä puolustaisimme häntä!" huusivat kaikki kilvan.
"Hän on kuin emo mehiläispesässä", lisäsi muuan miehistä, "jos se kuolee, hajoaa koko parvi".
Stenin vertaus ei jäänyt hedelmättömäksi. Sotamiehet kertasivat sen miehestä mieheen, he ajattelivat asiaa omalla tavallaan, ja kun nuorukainen matkalle lähtiessään viittasi heille jäähyväisiksi, kajahti raikuva hurraa valtionhoitajan ja hänen poikansa jälkeen. Ystävysten Svante Niilonpojan ja Hemming Gaddin kohtaus ei ollut ainoastaan kirkastanut heidän toiveitaan, se oli myös vahvistanut ystävyyden sidettä ja rohkaissut uusiin ponnistuksiin. Kaksi tulta voi lämmittää kukin itsekseenkin, mutta yhdistettynä kohoaa niiden voima moninkertaiseksi.
Ne rahat, jotka valtionhoitaja jätti piispalle, käytettiin etupäässä palkkojen maksuun. Siten virkistyi mieliala eloisammaksi, ja kun elektus jatkoi piiritystyötä, ei tehty mitään vastaväitteitä.
Luotiin uusia vallituksia, tehtiin työtä yötä päivää, ja Hemming Gadd oli mukana kaikkialla, rohkaisten, innostaen. Usein tarttui hän itse lapioon, ja näyttäytyi, ettei ruumiinvoimissa voinut kukaan vetää hänelle vertoja. Kun raaka ihminen juuri tätä pitää korkeimpana, nautti piispa suurta kunnioitusta upseerien ja sotamiesten keskuudessa.
Jos Joakim Trollella olisi ollut riittävästi keinoja, olisi hän vaikeuksitta voinut estää vallinluonnin, mutta huolimatta kaikista Tukholmaan lähetetyistä kirjeistä ja viesteistä jätettiin hänet selviytymään niin hyvin kuin voi.
Vihdoinkin olivat vallitukset valmiit, ja nyt alkoi kaupungin pommitus. Hemming Gadd tahtoi säästää porvareita niin paljon kuin mahdollista: heidän joukossaan oli hänellä monia ystäviä, vaikkakin tanskalaisten pelko esti näitä sitä osoittamasta — ja hän tahtoi heidät mielellään säilyttää puolellaan.
Itse tähtäsi hän ensimäisen laukauksen — dominikaaniluostaria kohden. "Minä tunnen ne helvetin sikiöt!" jupisi hän. "He ansaitsevat, että heidän pesänsä poltetaan."
Mutta kaupungissa oli kaikki mitä suurimmassa kuohunnassa. Kuinka mielellään olisivatkaan porvarit avanneet kaupunginportit, mutta Joakim herra oli ryhtynyt varokeinoihin, ja jokaista, joka lähestyi muureja, uhattiin henkensä menettämisellä.
Sillävälin oli tuli sytyttänyt niin luostarin kuin kirkonkin. Joutilas väkijoukko, jolta kiellettiin pääsy sisälle, seisoi töllistellen ulkona. Monet itkivät ja vaikeroivat, toiset taasen katselivat äänettöminä, kuinka papit ja munkit juoksivat kilvan huutaen pyhimyksiä apuun. Liekit levisivät nopeasti kaikkiin suuntiin, muutamat leimahtelivat korkealle taivasta kohden, toiset tunkeutuivat kammioihin ja komeroihin, munkkiselleihin ja pieniin salakoppeihin, jotka olivat täynnä pulloja, ja nämä räjähtelivät rikki, sähähdellen ja räiskähdellen, ja liekit leimahtelivat yhä hurjemmin. Mutta sen jälkeen nuoleskelivat punaiset kielet monien kätkettyjen käsikirjoitusten lehtiä.