Jo romahtelivat hirret ja tukit, hehkuvia kuparipaloja kimmahteli katoilta, ja kehen ne sattuivat, hän oli kuoleman oma. Rakennus rusahteli saumoistaan, se ulvoi ja vinkui, kuin kaikki pahat henget olisivat ajelleet toisiaan, mutta yhä jatkoi tuli hävitystyötään. Se ei säästänyt edes vanhaa luostaripuutarhaakaan; nuoret puut syttyivät itsekin lämpimissä syleilyissä. Varsinkin yhtä näistä tuli ahmi, se tunkeutui alas maahan saakka, ja puun juurien alta paljastui syvä kuoppa; siellä oli pieniä kirstuja, joissa oli luita ja puoleksi maatuneita luurankoja mullin mallin. Samassa kuin tuli oli paljastanut kuopan, laimistuivat liekit ja sammuivat.
Pienessä kappelissa oli muuan sangen kallisarvoinen Mariankuva, sen ohella pyhimyslippaita ja kultaisia ja hopeaisia alttariastioita, jotka olivat jalokivin ja helmin koristellut. Paitsi kuvaa säilytettiin luostarin muut kalleudet pienessä huoneessa alttarin takana.
Mutta pelästys tai huolehtiminen henkensä pelastuksesta oli vienyt munkeilta kaiken mielenmaltin. He eivät muistaneet tätä, ennenkuin tuli oli jo ehtinyt tunkeutua kappeliin.
Kaikki pelastuskokeet olivat likipitäen turhat. Apotti huusi, että puoli pyhän neitsyen aarteista kuului sen pelastajalle! Nuorin munkeista, reipas nuori mies, syöksyi savun täyttämään kappeliin, toisten veljien ulkona rukoillessa onnellista päätöstä hänen vaaralliselle yritykselleen. Ja vaarallinen se oli tosiaankin. Kun hän tuli sieltä ulos, laahaten kuvaa jälessään, horjahti hän kuin juopunut ja vaipui tajutonna maahan. Munkit antoivat hänen maata, kaikki tunkeutuivat madonnan ympärille, mutta, voi onnettomuutta, kruunu oli pudonnut sen päästä, helmet sen kaulan ympärillä olivat mustat kuten sen kasvot ja käsivarretkin. Se oli arvoton, kadotetun suuruuden surullinen kuva!
He katsoivat toisiinsa; mitä oli nyt tehtävä? Apotti kohotti katseensa taivasta kohden ja sanoi:
"Ettekö näe, veljet, pyhän olennon tarkoitusta. Hän tahtoo joutua sovitusuhriksi! Niin surullista kuin onkin kadottaa nämä pyhät piirteet näkyvistämme, täytyy kuitenkin toivomustemme väistyä hänen tahtonsa tieltä. Kantakaamme hänet sisälle, veljet! Katsokaa, polttorovio odottaa!"
Mutta kun he lähenivät pyhän kantamuksensa kanssa, olikin kuumuus niin suuri, ettei kukaan uskaltanut astua sisään. Ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta heitettiin puukuva tuleen, ja munkit juoksivat pakoon, niin nopeasti kuin kynsistä kykeni…
Hirveästi kumisten ja kolisten olivat kirkonkellot pudonneet tornista. Kova ilmanveto oli ensin pannut ne liikkeeseen, ne soivat mahtavammin, täyteläämmin äänin kuin konsaan ennen, helähdykset aaltoilivat ilmavirtojen mukana yli kaupungin ja kertoivat kellojen omista maahanpaniaisista. Kun nämä vihdoin tapahtuivat, jähmettyivät ihmiset kauhusta, jokainen pysähdytti työnsä, mikä hänellä oli käsillään. Kamalaa onnettomuutta ennustava soitto oli lakannut, mutta kirkonkin hetket olivat luetut.
Tuli ei tyytynyt ainoastaan kirkkoon ja luostariin, Samoin kuin muutkin hirmuvaltiaat ei se voinut saada kyllikseen, ja kun korkeudessa ei enää ollut mitään hävitettävää, tarrasi se alempana oleviin esineihin.
Turhaan ponnistelivat porvarit sammutustyössä. Jos se onnistui yhdessä paikassa, tarrasi tuli pian toiseen. Laukaukset paukkuivat heidän päidensä ylitse, tuuli heitteli tulenliekkejä yli katujen; savu oli tukehduttava, ja väliin ilma aivan pimeni.