Huudot ja voivotukset viilsivät ilmaa kaikkialla.
Vuoteenomat sairaat kannettiin alas kellareihin, missä niiden ei ainakaan tarvinnut pelätä palamista vuoteihinsa, mutta missä monet kuolivat nälkään.
Herra Joakim Trolle ammuskeli tasaisella tulella muureilta, mutta miehistö ei ollut lukuisa ja sen oli sitä paitsi vartioitava kaupunginportteja. Hän tiesi, etteivät porvarit olleet suopeamielisiä. Munkit olivat luotettavampia, ja monet heistä saivat palvella sotamiehinä.
Tuuli puhalsi kovasti lännestä, ja toisen puolen kaupungista ollessa yhtenä ainoana tulimerenä oli toinen puoli säilynyt melkein kokonaan. Täältä lähetettiin onnettomille apua mikäli suinkin voitiin. Mutta tuuli saattoi helposti kääntyä ja koko kaupunki muuttua tuhkakasaksi. Ainoa mahdollisuus tämän estämiseksi oli päästää ruotsalaiset kaupunkiin. Oltiin varmat, että he kaikin voimin auttaisivat sen pelastusta.
Mitä kenties ei olisi isänmaanrakkaus voinut, sitä tahtoi itsesäilytysvaisto koettaa. Mutta jo pelkkä epäluulokin tästä sai Joakim Trollen rankaisemaan rikolliset. Pimeän tullen lakkasi ampuminen; molemmin puolin laskettiin kuolleita ja haavoitettuja.
Joakim Trolle kutsutti huomattavimmat porvarit linnaan. He saapuivat kalpeina ja vavisten.
"Teidän on huomenna saavuttava muureille joka kynnen", sanoi hän. "Minä asetan sotamiehen jokaisen porvarin taakse, ja se, joka ei tee velvollisuuttaan, ammutaan heti ilman tutkintoa. Sama rangaistus odottaa sitä, joka ei täsmällisesti saavu paikalle. Menkää nyt ja ilmoittakaa kaupungin asukkaille!"
"Armollinen herra!" valittivat useat heittäytyen ritarin jalkoihin.
"Päivän kovien ponnistusten jälkeen emme jaksa pysyä pystyssä."
"Niinpä kokoontukaa kaikki tyyni torille! Sotamieheni kyllä pian toimittavat teidät lepoon."
"Ankara herra, olkaa armollinen! Me olemme muureilla aamun ensi koitteessa."