Muutamalta pakenevalta sotamieheltä sai Joakim Trolle tiedon, että piispa oli tosiaankin uskaltanut ryhtyä rynnäkköön. Vartiat olivat ampuneet laukauksen, mutta heiltä oli riisuttu aseet yhdeltä toisensa jälkeen.
Päällikkö raivosi, hän oli päästänyt sotamiehensä levolle ja he makasivat kuin tukit.
Sillaikaa kuin heitä herätettiin, kertoi sotamies, että Garpetornin luona olivat ruotsalaiset tulleet yli muurin. Portit suljettiin heti, sillä ensi sijassa oli linna pelastettava. Joakim herra aikoi päivän ensi koitteessa tehdä ryntäyksen ulos, mutta silloin näki hän pienen ruotsalaisen sotavoiman linnan edustalla, ympärillään samat porvarit, joiden piti auttaa heitä tuhoamaan. He näyttivät olevan mitä parhaimmissa väleissä keskenään, ja Joakim Trolle kiroili tuhmuuttaan, kun ei ollut heiltä kaikilta hakannut päitä pois.
Aiottu hyökkäys pantiin myöhemmin toimeen; luotettiin ruotsalaisten väsymykseen, mutta sitä ei huomattu niistä miekaniskuista, joita he jakoivat. Tosin kaatui monta urheaa soturia, mutta kaupunki oli ja pysyi piispan käsissä.
Taistelu ei ollut vielä aivan lopussa, kun tohtori Hemming riensi kirjoittamaan valtionhoitajalle ja kertomaan hänelle onnellisesta tapauksesta.
"Kirjoitan tämän kovassa kiireessä päästyämme kaupunkiin", niin päätti hän kirjeensä. "Huomenna saatte tarkempia tietoja, jos saan elää näiltä armottomilta miehiltä, ja jätän teidät täten kaikkivaltiaan Jumalan haltuun!" Sydämen ilolla lähetti hän tämän kirjeen.
Seuraavana päivänä kirjoitti hän jo uudestaan ja pyysi pitämään kiitosmessuja yli maan, mutta ennen kaikkea painoi hän valtionhoitajan sydämelle, että tämä ensi tilassa lähettäisi apua, sekä miehiä että aseita.
Joakimin luo lähetettiin sopimuksen hieroja kehoittamaan, että hän luovuttaisi linnan.
"Sanokaa piispalle, että hän saa tulla ja ottaa sen", vastasi tämä halveksien.
Urhokas piispa ei olisi toivonut mitään hartaammin, mutta hän tiesi, ettei se ollut niinkään helppoa.