Svante Niilonpojalta saapui kirje, jossa kerrottiin, mitä iloa hyvä uutinen oli Tukholmassa herättänyt. Valtionhoitaja ja neuvosto harkitsivat, miten piispa saisi pyytämänsä avun. Niin hyvin tästä kuin saavutetusta menestyksestä oli laadittu kirjeet ja lähetetty ympäri valtakuntaa. "Olen sanonut heille", kirjoitti Svante herra, "että suuresti heikontunut kaupunki tarvitsee apua, jos sitä mieli puolustaa ja suojella, niin ettei koko tämä maanääri tule jälleen riistetyksi meiltä pois ja joudu vihollisen tai ulkomaalaisen miehen käsiin".
Kalmarin porvarit pitivät täydellä syyllä piispaa pelastajanaan ja puolustajanaan, jota ilman ei heidän elämällään olisi suurtakaan arvoa. Viikkokausi ruokittiin miehistöä kaupungin kustannuksella, ja mihin ikänä piispa astuikin sisälle, oli hänellä oikeus vaatia parasta mitä talosta löytyi.
Hemming Gadd ei odottanut eikä vaatinut, että sellaista vieraanvaraisuutta jatkettaisiin, ja kun porvarit kaikessa nöyryydessä sanoivat hänelle, että heidän aittansa olivat melkein tyhjät, niin vastattiin, että hän ja hänen väkensä pitävät huolen itsestään nyt kuten ennenkin.
Mutta makeanleivän päivät olivat tuntuneet väestä liian hyviltä, he arvelivat tehneensä kylliksi ja tuumivat, että heidän nyt tarvitsi levätä ja koota voimia.
Lokakuu oli lopuillaan, kun Kalmari vallattiin takaisin, mutta jo joulukuussa täytyi lähteä retkelle Voionmaahan noutamaan välttämättömimpiä tarpeita.
Porvariston keskuudessa syntyi, heidän saatuaan tiedon, että piispa aikoi lähteä mukaan, sellainen pelästys, että he saapuivat joukoittain ja rukoilivat Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, ettei hän hylkäisi heitä. Jos hänelle tapahtuisi jokin onnettomuus, joutuisi kaupunki heti vihollisen valtaan, ja silloin he olisivat hukassa.
Piispan lähin mies, herra Paul Kyle, urhokas soturi, viisas mies ja kirjoitustaitoinen, oli samaa mieltä. Hän sanoi paljon mieluummin menevänsä niitä vaaroja vastaan, jotka saattoivat väijyä matkalla kuin ottavansa vastatakseen kaupungista piispan ollessa poissa, ja niin jäi tämä kaupunkiin.
Kalmarin asukkaat hankkivat muutamia veneitä, ja niillä oli mentävä yli salmen. Mutta kaupungin edustalla oli tanskalaisia laivoja, jotka eivät päästäneet läpi pienintäkään kalastajavenettä, ja hanke vaati suurta varovaisuutta.
Eräänä pimeänä yönä lähdettiin retkelle. Kova sade oli onneksi sulattanut pois ohuen jääriitteen, ja veneet saattoivat hiljaa ja huomaamatta liukua vihollisten laivojen välitse. Hemming Gadd seisoi kuunnellen rannalla, kuulisiko hän mitään huudahduksia, mutta kun ei mitään kuulunut, otaksui hän, ettei mikään vaara uhannut, ja meni kotiin keventynein sydämin.
Pieni retkikunta viipyi poissa kolme vuorokautta. Tämä aika oli kyllin pitkä antaakseen aihetta levottomuuteen, mutta kun parvi palasi ja saatiin tietää, kuinka monia vaaroja sillä oli ollut vältettävinä, selitti Hemming Gadd, että tästälähin otetaan elintarpeet lähempää.