Muutamia päiviä myöhemmin ilmoitti muuan vakooja, että oli tulossa tanskalainen avunlähetys Malmöstä Kalmariin.
Urhea piispa oli heti valmis menemään heitä vastaan. Mutta hämmästyksekseen havaitsi hän ei ainoastaan nurjamielisyyttä, vaan ilmeistä kapinanhalua väessään. Hänen rohkaisevat sanansa eivät vaikuttaneet mitään, mutta miehet eivät kuitenkaan kieltäytyneet häntä seuraamasta.
Muutamien tuntien marssin jälkeen näkivät he lähestyvän sotavoiman. Siihen kuului ainoastaan kahdeksankymmentä keihäsmiestä, eikä piispa epäröinyt käydä heidän kimppuunsa.
Mutta silloin palkatun jalkaväen johtaja kääntyi hänen puoleensa ja virkkoi, että kun he eivät olleet sitoutuneet taistelemaan avoimella kentällä, eivät he voineet eivätkä tahtoneetkaan puuttua tähän kahakkaan.
Piispa kääntyi miesten puoleen ja kysyi, oliko tämä heidänkin tarkoituksensa.
He vastasivat yksimielisesti myöntäen.
Ja niin sai hän katsella syrjästä, kuinka keihäsmiehet menivät hänen edellään Kalmariin ja marssivat esteettömästi linnaan.
Hän kuohui raivosta, mutta ei voinut mitään!
"Onko tämä tanskalaisten vaikutusta?" kysyi hän Paul Kyleltä.
"Hätä ja puute on tehnyt väen alakuloiseksi", vastasi tämä. "Siinä on syy."