Retki suunnattiin Blekingeen. Lyckebyn ympärillä oli monia rikkaita herraskartanolta, ja etupäässä niissä piispa aikoi vierailla.
Edissä asui Kristina Erikintytär, herra Sten Kristerinpojan emäntä. Isältään, tanskalaiselta valtaneuvokselta, oli hän perinyt tämän suuren maatilan, ja herransa juonitellessa Tukholmassa ja kaikkialla Ruotsissa Hannu kuninkaan hyväksi piti hän Edissä ankaraa hallitusta. Ei siinä kyllin, että alustalaisia kiristettiin äärimmilleen hänen itsensä pitäessä melkein ruhtinaallista hovia; hän vaati vielä heiltä sellaista kunnioitusta, kuin olisi ollut todellinen kuningatar.
Hemming piispa oli nähnyt hänet Tukholmassa Sten Sturen hovissa. Tämä nainen ei miellyttänyt häntä silloinkaan, ja nyt, kun hänen mielensä oli katkeroitunut, päätti hän mennä Lyckebyhyn sen tähden, että Kristina rouva oli siellä.
Oli jäätävä pakkanen, ohut lumikerros peitti maan, ja matka kävi ripeästi eteenpäin. Kirkas kuutamoilta tapasi pienen retkikunnan Edin luona. Piispa pyrki sisään; hän halusi puhutella Kristina rouvaa. Mutta linnanvouti palasi tuoden vastauksen, ettei jalolla rouvalla ollut Hemming Gaddin kanssa mitään puhuttavaa. Ja niin pysyi portti lukossa.
Piispa nyökkäsi tyytyväisenä, ikäänkuin olisi juuri tätä toivonutkin. Sotamiehet saivat käskyn muodostaa ketjun linnan ympärille. Kukaan ihminen ei saanut kulkea ulos eikä sisälle. Muutamia yrityksiä tehtiin, mutta uhkaava pyssy peloitti rohkeat heti takaisin.
Linnasta loisti valo koko yön. Nähtiin ihmisten juoksentelevan edestakaisin huoneesta huoneeseen. Uteliaat katseet tähystelivät yli seudun; ilmeisesti vallitsi linnan sisällä suuri levottomuus ja hämmennys. Varhain aamulla avattiin portit. Linnanvouti tuli jälleen ulos, mutta tällä kertaa pyydettiin Kristina rouvan puolesta, että piispa tahtoisi astua sisälle. Rouva odotti häntä.
"Onko aamiainen valmis?" kysyi tohtori Hemming.
"Aamiainen?… Heti!" vastasi ällistynyt vouti kumartaen syvään.
"Riittääkö se kaikille miehilleni?"
"Kaikille?"