Linnan suureen saliin oli katettu pöytä suurella kiireellä, mutta peremmässä huoneessa odotti ylpeä rouva epätervetulleita vieraitaan.
Nähdessään katetun pöydän sanoi piispa upseereilleen: "Niiden puolesta, jotka tahtovat jäädä tänne, pyydän anteeksi linnan rouvalta. Älkää vain syökö kaikkea, ennenkuin minäkin ehdin mukaan."
Seuraus oli, että hän yksin meni odottavan Kristina rouvan luo.
Viimeisinä viitenätoista vuotena oli tämän solakka vartalo käynyt jotakuinkin täytelääksi. Hehkuva punoitus oli kenties hetkellinen, sillä hän vapisi joka jäseneltään, kun hän syvään niiaten ja ilmeisellä ivalla toivotti piispan tervetulleeksi.
"Ette tahtonut ottaa minua vastaan eilisiltana!" sanoi hän suudellen kättä, jonka rouva vastahakoisesti hänelle tarjosi.
"En tiennyt… en uskaltanut."
"Pelkäsittekö kenties, että maineenne siitä kärsisi, jalo rouva?"
"Maineeni?"
"Sentähden jäin odottamaan. Mutta kun tässä keskustelussa ei tarvita todistajia, pyydän, että neitsyenne sillävälin ojentavat pikarit upseereilleni."
Nuori neitosparvi, joka ympäröi Kristinaa, seisoi hämillään ja ymmällä.