"Neitoseni jäävät luokseni!" vastasi Kristina rouva.
"Olen sanonut, että minun täytyy puhutella teitä kahdenkesken! Sentähden jätin upseerini tuonne ruokasaliin; jos pelkäätte lähettää neitosianne heidän luoksensa, niin kutsun heidät tänne. Silloin saamme paljon todistajia."
Äänessä oli jotakin, joka vaati kuuliaisuutta, ja vaikkei Kristina rouva tiennyt, mitä hänellä oli pelättävänä, tunsi hän, että oli pakko antaa myöten, ja ankaralla kehoittavalla katseella viittasi hän punastuvia neitosiansa menemään kokoussaliin.
"Vihdoinkin!" huudahti piispa. "Mutta sellaisia ovat kaikki naiset, mitä he mieluimmin toivovat, siihen he kauimmin epäilevät suostua."
Taasen loukkaus. Kristina puri huultaan voidakseen vaieta.
"Ja nyt, jalo rouva, istukaamme!"
Kristina heittäytyi eräälle tuolille, joka seisoi keskellä huonetta.
"Sallitteko, että asetun lattialle teidän jalkoihinne?"
"Onhan tuolla penkkikin!"
"Minun täytyy olla teitä lähellä."