Ei kestänyt kauan, ennenkuin veljet palasivat, tuoden mukanaan kaikki luetellut kalleudet, jotka he yksitellen latoivat hänen eteensä.
"Ottaako teidän armonne ne itse viedäkseen?" kysyi toinen munkki ilkeästi hymyillen.
"Kyllä, ulos täältä!" vastasi piispa.
"Väkenne nukkuu…"
"Minä herätän heidät!"
"Se ei liene vallan helppoa."
"On kyllä, sillä minä tunnen munkkien kujeet!" vastasi Hemming, heitti kallisarvoisen kantamuksen olalleen ja käski munkin mennä edeltä näyttäen tietä.
Tämä totteli heti, ja kun piispan huudettua upseereja ja sotamiehiä lappautui ladosta hyvässä järjestyksessä, silloin uskoivat munkit vahvasti, että heidän vieraansa olivat kaikki paholaisen erityisessä suojeluksessa. Näyttäytyi kyllä, että jotakin hittoa oli sekoitettu olueen, sillä pari sotamiestä, jotka eivät olleet voineet vastustaa himoaan maistaa sitä, vaipuivat siitä niin syvään uneen, että heidät täytyi melkein laahata mukana matkalle lähtiessä.
Kuitenkin oli mieliala mitä iloisin; retken onnellinen tulos voitti kaikkien odotukset, eikä suinkaan epäröity antaa kaikki ansio siitä piispalle. Paluumatka Kalmariin tehtiin niin joutuin kuin mahdollista. Noin peninkulman päässä kaupungista tuli heitä vastaan pikalähetti, joka toi kirjeen Paul Kyleltä.
Se sisälsi, että linnassa oli saatu tieto siitä, että piispa oli poissa parhaine miehineen, ja sentähden oli päätetty tehdä hyökkäys.