Sitten saapuivat tiedot, mitä oli tapahtunut Lyckebyssä. Johanniittiveljet nostattivat myrskyn, ja arkkipiispa kirjoitti neuvostolle, että sen oli oman kunniansa tähden tehtävä päätöksensä. Tehtiin muodollinen neuvoston päätös, ja saatiinpa yksin valtionhoitajakin kirjoittamaan sen alle. Piispa Hemming Gadd kiellettiin tästedes hoitamasta hiippakuntaansa.
Eräänä päivänä saapui tieto, että Voionmaan puolelta lähestyi kokonainen laivasto pikku veneitä tuoden ruokatavaroita. Linnasta kiirehdittiin heitä vastaan; mutta ne ruotsalaiset sotamiehet, jotka toivat tiedon, arvelivat, että jos he saisivat, voisivat he joutua ennen tanskalaisia.
Piispa ei ollut haluton, mutta peläten, että ahneus kenties pani heidät lyömään laimin kaiken varovaisuuden, tahtoi hän itse mennä alas rannalle ja tarkastella asemaa.
Tämän neuvottelun parhaallaan tapahtuessa jatkoi Hemming piispa hidasta, vaivalloista piiritystyötään.
Oli kaunista nähdä pienen laivaston, veneet aivan lähetysten, lähenevän kaupunkia. Mukana oli naisia ja lapsiakin.
Linnan edustalla oltiin kovassa kiireessä, luultavasti ei oltu odotettu laivastoa niin pian.
"Ovatko veneenne kunnossa?" kysyi piispa.
"Ovat, kaikki neljä purjeineen, peräsimineen. Tuuli on myötäinen!"
"Laskekaa siis heti vesille!"
Kuului hiljainen ilohuudahdus, mutta se vaikeni heti.