"On kyllä"! vastasi muuan vanha ukko, joka seisoi aivan piispan edessä. "Olen kahdeksankymmenen vuotias! Tosin olin vain pieni pojannaskali ja riipuin äitini helmuksissa, mutta vaikkapa eläisin satavuotiaaksi, en unhoita konsanaan sitä miestä. Jumala häntä iankaikkisesti siunatkoon."
"Entä te muut, ovatko isänne ja äitinne puhuneet teille hänestä?"
"Ovat, ovat!" huusi koko joukko.
"No hyvä, nyt kysyn teiltä, jos hän seisoisi tässä minun sijallani ja jos hän voisi tutkia sydämenne, mitä minä en voi tehdä, antaisitteko ilolla hänen tehdä sen vai kääntyisittekö hänestä pois?"
Lieneekö sen vaikuttanut nimen taikavoima vaiko se mukaansatempaava vakavuus, jolla nämä yksinkertaiset sanat lausuttiin, mutta kuulijat katselivat toisiaan ja sitten haudanhiljaisina ja maahan luoduin silmin odottivat jatkoa.
"Te tiedätte, että isänne, kun Tanska oli heitä äärimmilleen rääkännyt ja sortanut, vihdoin tarttuivat aseihin. Kuinka he kärsivät hätää ja puutetta, kuinka kodit poltettiin ja hävitettiin, kuinka naisia raiskattiin ja rääkättiin kuoliaiksi, sen tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin. Engelbrekt pakoitti vihollisen antamaan perään, kansamme sai ainakin hengähdyshetken."
"Ruotsalainen herrasmies se antoi hänelle surmaniskun", huusi muuan ääni joukosta.
"Niin, hän oli ruotsalainen!" virkkoi Hemming jälleen. "Mutta tiedättekö myös, että isäin pahat teot ovat siinä suhteessa menneet lasten päälle? Voi sitä aatelismiestä tai talonpoikaa, joka ajatuksin tai teoin seuraa sen miehen esimerkkiä!"
Joukossa huomattiin levotonta liikettä.
"Kovat ajat ovat käsissä. Me olemme kovia kokeneet, mutta Herran käsi on ollut yllämme, ja kuinka tanskalaiset ovatkin houkutelleet kullallaan, kuinka he ovatkin kehoittaneet vaihtamaan pettuleipämme heidän pehmeihin vehnäpulliinsa, ei kiusaus ole kuitenkaan saanut valtaa niin monista, että juutti olisi päässyt maamme herraksi."