"Eikä koskaan pääsekään", huusi muuan ääni.
"Ei, Ruotsin rahvas on estävä sen!" huudahti piispa. "Se on Sten Sturelta oppinut tuntemaan olevansa mahti valtiossa! Kun Hannu kuningas oli viekkaudella ja petoksella pesiytynyt Tukholmaan, sanoi hän valtionhoitajalle: 'Olette jättänyt minulle vaarallisen perinnön, sillä olette tehnyt herroiksi ne, jotka Jumala on määrännyt orjiksi! Tanskan talonpojat ovat järjestään kurjia orjia, joita heidän herransa voivat vaihtaa kauniiseen koiraan tai antaa parikymmentä talonpoikaa yhdestä hevosesta!' Sellainen ei kävisi laatuun Ruotsissa."
"Ei, ei!" huudettiin kohti kurkkua. Nousi suunnaton melu ja talonpojat puivat nyrkkiään.
"Hannu kuningas arveli, että meidänkin rahvaamme vähitellen tottuisi siihen. Ja tarpeen kai se olisi ollutkin, niin että hän herroineen olisi voinut vallita. Mutta sitten ajettiin hänet jälleen pois."
"Oikein, oikein! Pois koko roska!"
"Olette kai kuulleet puhuttavan, kuinka kohdellaan niitä ruotsalaisia, jotka hän on saanut käsiinsä, kuinka hän polttaa ja hävittää rannikkoamme? Tiedätte, että kun hän vastoin lupauksiaan otti haltuunsa Kalmarin kaupungin, peitti hän torin hirsipuilla ja hirtätti ilman tutkintoa ja tuomiota kaikki porvarit, jotka sai käsiinsä."
"Kirottu, kirottu hän!"
"Kansa rakasti Sten Sturea, ja kuninkaan täytyi odottaa parempia päiviä."
"Ne eivät koskaan koita hänelle!"
"Ei, ne eivät koita, jos kansa tukkii korvansa viekoituksilta. Herra
Svante Niilonpoika kulkee edeltäjänsä jälkiä. Hän tahtoo ainoastaan
Ruotsin vapautusta Tanskan ikeestä."