"Mutta sota ei lopu koskaan!"
"Ei, jos annamme myöten kädenleveydeltäkään. Hellittämättömyys on ainoa pelastuksemme."
"Hän siellä linnassa on luvannut, että me kokonaiseksi vuodeksi saamme verovapauden."
"Milloin on tanskalainen pitänyt lupauksensa?"
"Hannu kuningas tekee kuten rotanpyytäjä", lisäsi piispa. "Hän panee paistetun juustopalan loukkuun, mutta vanki ei saa siitä muuta kuin tuntea hajun vain."
"Meitä ei niin puijata!"
"Lopuksi vielä sananen, hyvät ystävät. Olonne ovat mielestänne tukalat, ja tahtoisitte mielellänne paremmat päivät, mutta totta puhuen on meidän kaikkien laita sellainen. Vaikka me käskemme ja te tottelette, niin älkää luulko, että meidän osamme on siltä parempi! Teidän puremanne leivänpala on kenties kovempi kuin meidän, mutta teidän ruokahalunne on paljon parempi, sillä huoli kokonaisuuden pystyssäpysymisestä vie usein meiltä pois kaiken ruokahalun. Meillä ei siis ole mitään kadehdittavaa toisiltamme, mutta jos pontevasti pyrimme yhteiseen maaliin, niin saavutamme sen ennemmin tai myöhemmin, ja kun tulevat sukupolvet nauttivat hedelmiä meidän työstämme, tunnustavat he, että heidän on meitä kiittäminen siitä, että ovat vapaita Ruotsin miehiä."
Päästettiin jyrisevä riemuhuuto.
"No, enkö ollut oikeassa?" virkkoi piispa nauraen. "Ette olleet selvillä mistä oli kysymys."
Näin sanoen hyppäsi hän alas maahan.