Itse istui hän yhä samalla paikalla, jolla ennenkin; hänellä oli monia ajatuksia selvitettävinä. Ajatuksia, jotka saivat hänet vuoroin punastumaan ja vaalenemaan; ajatuksia, jotka milloin kihottivat kyynelet hänen silmiinsä, milloin saivat hymyn hänen huulilleen, ajatuksia, jotka olivat sekä hyviä että huonoja, iloisia ja surullisia. Kaikki tunkeilivat tyrkkien toisiaan, kaikki tahtoivat päästä valtaan, ja hänen täytyi niitä selvittää ja järjestää, karkoittaa muutamia ja pidättää toisia…
Hän oli tällä hetkellä täysin vakuutettu, että puolisonsa rakasti häntä, mutta niinhän tämä teki silloinkin, kun hän lupasi käyttää tätä rakkautta keinona saadakseen hänet siirtymään Tanskan puolelle. Hän tiesi, että isä Tobias halveksi häntä siksi, että hän oli pettänyt lupauksensa, mutta hänen oma surunsa oli niin katkera, että se oli tehnyt hänet tunteettomaksi koko maailmaa kohtaan. Tuskallisella uteliaisuudella oli hän vartioinut kaikkia herransa hankkeita; hän oli alentunut kyselemään ritarista palvelijoiltakin, oli ollut mustasukkainen, epäluuloinen, melkeinpä ilkeä! Hän luuli herransa käyttävän ilolla hyväkseen tilaisuutta päästäkseen hänestä eroon, ja monta kertaa, kun nuori mies tuli noutamaan poikaa ritarin luo, taisteli hän kovasti haluaan vastaan mennä itse mukaan ja syytää herralleen soimauksia siitä, että tämä oli eroittanut hänet sukulaisistaan ja ystävistään, vienyt hänet vieraaseen maahan ja siellä melkein häpeällisesti hyljännyt hänet. Hän ei voinut käsittää, että hän itse oli saanut tämän aikaan; hän oli onneton, hän kärsi rakkaudestaan herraansa, sentähden täytyi syyn olla ritarin.
Nyt hän oli yhdellä kertaa päässyt täysin selville, että ritari rakasti häntä yhtä suuresti kuin ennenkin, ja samoin kuin valo häikäisee tullessa pimeydestä päiväpaisteeseen, niin ei hänkään saattanut eroittaa, mitä tietä hänen oli kulettava.
Pahat henget ovat sellaisissa tapauksissa aina ensimäiset kuiskailemaan neuvojaan. Ne sanoivat hänelle:
"Naethän, kuinka hän rakastaa sinua! Käytä siis valtaasi, on kysymys hänen sielunsa pelastuksesta! Ja on sitä paitsi nöyryyttävää naiselle hävitä sellaisessa taistelussa."
Ja hän kuunteli näitä petollisia ääniä, hän hymyili ajatellessaan niitä voittoja, joita hän tuli voittamaan, ja hän tunsi voimaa, joka sai hänet kaipaamaan taistelua, sillä nyt hän oli varma voitosta.
Isä Tobias ei saisi tietää mitään. Onneksi oli hän kieltäytynyt ripiltä; pappi ei saisi tietää mitään, ennenkuin hän voisi sanoa: "Voitto on minun!" Se oli kohtuullista sen halveksumisen jälkeen, jota pappi oli hänelle osoittanut.
Kun Gunilla rouva oli päässyt selville itsestään, nousi hän melkein ylpeästi. Hän tunsi ikäänkuin vapautuneensa heikkoudestaan. "Olen ollut kurja raukka", tuumi hän, "mutta en ole sitä enää; minä näytän, että voin taivuttaa Erik Turenpojan tahdon sen rakkauden voimalla, mitä hän tuntee minua kohtaan. Pyhä neitsyt, auta minua, olen asettanut itselleni suuren ja arvokkaan maalin."
Häh tunsi äitinsä hengen tuulahtavan sielussaan; mitä nöyryytystä hän oli tuntenutkaan, nyt oli tuleva hyvitys. Isä Tobias saisi nähdä, ettei hän ollut se heikko nainen, joksi hän häntä luuli; herra Erik Turenpojasta tulisi jälleen Tanskan mies! Se huumaus, jota hän tunsi, antoi hänelle epätoivon rohkeuden; hän oli voittava nyt tai ei koskaan.
Hän seisoi taasen hetken miettien, mutta äsken niin raukeat silmät säihkyivät tulisesti, tyytyväisyyden hymy leikki hänen huulillaan, ja hän kosketti soittokelloa, joka oli pöydällä.