Ajan oloon saapui Erikinpojalta kirjeitä, joissa kerrottiin kaikista niistä esteistä, joita oli ilmestynyt hänen tielleen. Oli tahdottu vetää asia hengellisen tuomioistuimen eteen, mutta laki sanoo: "Jollei piispa tahdo talonpojalle oikeutta tehdä, niin olkoon talonpojalla oikeus valittaa kuninkaalle", ja sillä perusteella oli Erikinpoika vihdoinkin onnistunut saamaan asian siirretyksi maallisen tuomioistuimen eteen.
Kirjeet päättyivät moniin tervehdyksiin Ermegårdille ja Elinalle; erikseen viimeksimainitulle ei hän kirjoittanut.
Tähän saakka ei Ermegård rouva ollut sallinut vähimpiäkään muutoksia vanhassa sisustuksessa. Nyt peitätti hän lattiat matoilla ja ripustutti tapetit seinille. Kallisarvoisia verhoja hankittiin useihin huoneihin, ja jokaisen esineen tultua paikalleen oli kuin hän olisi maksanut osan velastaan.
Elina otti osaa työhön kuten muutkin. Hän ajatteli kaikista vähimmin sitä, että hommattiin hänen tähtensä, ja kuitenkin koetti hän kaikin voimin mukautua siihen ajatukseen, että hänestä tulisi Erikinpojan vaimo. Mutta yhtä suurella mielenkiinnolla kuunteli hän kaikkia huhuja sodasta ja kertomuksia, että herra Åke Hannunpoika oli saanut Örebron läänityksekseen.
* * * * *
Oli kulunut useita kuukausia saapumatta mitään tietoja Erikinpojasta, mutta Ermegård rouva arveli, että oikeusjutun voittaminen tuomiorovastia vastaan oli pulmallinen asia, joka vei paljon aikaa.
Mutta häät oli vietettävä Ettakissa kohta hänen palattuaan, ja siellä tehtiin työtä yötä ja päivää, pyhäisin ja arkisin, jotta saataisiin kaikki valmiiksi. Ermegård rouva ei suonut mitään lepoa itselleen eikä muille; oli sellainen kiire, kuin olisi ollut hengen hätä käsissä.
Eräänä aamuna herätti hän palvelijattarensa aikaisemmin kuin tavallista. "Pian, riennä kutsumaan neitsyttä!" sanoi hän.
Elina ei hidastellut kutsua noudattaessaan.
"Tänään hän tulee!" huusi vanhus häntä vastaan. "Näin hänet niin selvään kuin nyt näen sinut!"