"He olivat oikeassa, hän oli suuresti muuttunut, mutta vähemmän nöyrä kuin ennen. Hän puhui melkein kuin vertaiselleen, kun hän sanoi minulle, että oli päättänyt muuttaa, mutta hankkinut toisen sijalleen, ja hän toivoi, että olisin tyytyväisempi äskentulleeseen kuin olin ollut entiseen. Hän olisi voinut puhua kuinka kauan tahansa, minä pidin silmällä vain sitä, ettei hän kohottanut kertaakaan silmiään lattiasta. 'Minä en tahdo, että lähdette, Kurt', sanoin ojentaen hänelle käteni. 'Minun täytyy!' vastasi hän tarttumatta käteeni ja kohottamatta katsettaan. — 'Miksi teidän täytyy?' — 'Heikon terveyteni tähden!' — 'Eikö se ole tekosyy?' — 'Kenties'! — 'Ettekö tahdo sanoa minulle oikeaa syytä?' — 'Sitä en voi'. — Minä näin, kuinka hän kiusautui, mutta minä tahdoin pakoittaa hänet ilmaisemaan itsensä, se antaisi minulle takaisin rohkeuteni, ja sentähden sanoin houkutellen: 'Oletteko vihainen minulle?' — 'Palvelija ja hallitsijatar!' vastasi hän kumartaen. — Hän ei siis aikonut esiintyä puuttuvalla kunnioituksella, mutta minulla oli useampiakin kiihoituskeinoja: 'Pelkäsin, että olisitte pannut pahaksenne, kun lähetin teille ne punaiset ruusut takaisin.' — Hän punastui hieman, se sattui!… 'Ymmärsin sitten, että se oli liian aikaista', sanoi hän. 'Mutta ne olivat kaikki niin tuoreita ja tuoksuavia, ne punaiset ruusut. Minä luulin, että kun aurinko ja lämpö on niitä houkutellut esiin niin suurin joukoin, täytyi niiden teille antaa suurimman ilon… ja teillähän on ollut niin vähän iloa elämässänne.' — Nyt ymmärsin sen, mistä minulla tähän asti oli ollut ainoastaan himmeä aavistus, ettei häntä ollut tuonut Ettakiin ainoastaan rakkaus, vaan myöskin suuri sääli, — sääli minua kohtaan! — 'Sanokaa minulle, mikä mieltänne painaa!' pyysin innokkaasti ja ojensin hänelle jälleen käteni. — 'Jos kerran tapaamme toisessa maailmassa toisemme, ei se ole teitä loukkaava.' — 'Eihän se tee sitä nytkään!' huusin minä aivan poissa suunniltani. — 'Älkää minua kiusatko!' sanoi hän ja nousi. 'Tahdon mielelläni, että muistaisitte minua suopeudella. Hyvästi, Herra teitä suojelkoon!' — Nyt vasta yhtyivät katseemme; hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä, ja minä luin niistä rakkauden vakuutuksen. — Hän meni, mutta minä en voinut hillitä itseäni!… Tunsin, etten voinut elää ilman häntä… Eikä minulla ollut ketään, kenen kanssa neuvotella.

"Hieman toinnuttuani lähetin noutamaan kappalaista. Puhuin Kurtista, ja hänen välttelevistä vastauksistaan ymmärsin, että tämä oli uskonut hänelle salaisuuden — 'Tiedän sen jo!' keskeytin kärsimättömästi. 'Hän rakastaa!' — 'Niin, kovaksi onneksi!' — 'Ei, sillä minä rakastan myös häntä!' Ja nyt kerroin hänelle, kuinka tämä rakkaus oli kasvanut kasvamistaan, kuinka olin koettanut sitä vastustaa, mutta viimeinen kohtauksemme oli minulle osoittanut sen mahdottomaksi. — 'Mikä on tarkoituksenne?' kysyi pappi. — 'Mennä hänen kanssansa naimisiin heti suruvuoden loputtua.' — 'Mutta ajatelkaa nimeänne, sukulaisianne!' — 'Minä en välitä mistään muusta kuin rakkaudestani!'— Mitä Kurt ajatteli, en tiedä, mutta kun hän painoi minut rintaansa vasten, tuntui minusta, kuin olisin löytänyt sataman, josta eivät mitkään surut minua saavuttaisi.

"Kymmenen kuukautta suruvuodesta oli kulunut. Päätettiin, että Kurt matkustaisi vieraihin maihin jälellä oleviksi kahdeksi kuukaudeksi, ja kun hän tulisi takaisin, vihittäisiin meidät suurimmassa salaisuudessa linnan kappelissa. Kukaan ei saanut tietää meidän yhdistyksestämme, Kurt itse ehdotti sitä, ja minä suostuin… Kuinka minä surin hänen ollessaan poissa! Pelkäsin, että hän kuolisi enkä minä saisi nähdä häntä enää koskaan. Kappalainen ehdotti, että minä matkustaisin häntä vastaan ja meidät vihittäisiin pienessä maakirkossa, jossa hänen veljensä oli pappina. Minä suostuin ilolla ja kirjoitin Kurtille. Kaikki kävi laskujen mukaan; minusta tuli hänen vaimonsa! Kuinka onnelliset olimme!… Ja kun tulimme tänne, oli ihmeellinen nautinto hiipiä kohtaamaan toisiamme. Useimmiten tapahtui se kappalaisen luona. Hän oli hellä isä, joka iloitsi lastensa onnesta. Muutamia kertoja otti hän puheeksi, että meidän pitäisi julaista yhdistyksemme, mutta kun Kurt näki, etten ollut siihen halukas, hylkäsi hän ehdotuksen.

"Vuoden kuluttua sai Kurt kovan yskän, se kiihtyi nopeasti, ja kymmenen kuukauden avioliiton jälkeen olin minä leski toisen kerran. En tiedä, mitä nyt tapahtui ympärilläni. Kappalainen piti huolta kaikesta. Kun seitsemän viikon kuluttua heräsin jälleen tajuntaan, sanottiin minulle, että olin saanut vielä yhden tyttären, jonka kappalainen oli antanut salaa eräälle talonpoikaisvaimolle hoidettavaksi. Hän ei tiennyt, tahdoinko tunnustaa sen omaksi lapsekseni. Kaikki, kaikki oli minusta samantekevää, tahdoin ainoastaan kuolla, mutta sitä ei minulle ollut suotu. Kun nousin jälleen jalkeille, näin, kuinka palvelijani katselivat minua ivallisesti hymyillen. He arvasivat osaksi asian, mutta heidän ei johtunut mieleensäkään, että olin mennyt naimisiin niin halpasäätyisen miehen kanssa, ja vielä vähemmän, että tunnustaisin lapseni omakseni… Sitä en tehnytkään, mutta otin hänet kotiini, kun hän oli vasta kolmivuotias, ja minä rakastin häntä rajattomasti, sillä hänellä oli isänsä kasvonpiirteet, mutta äitinsä ylpeä, ylväs mieli… Minä sanoin häntä palvelijattarekseni, mutta vaadin, että kaikkien toisten oli toteltava häntä kuin olisi hän tyttäreni… Ja kun he eivät tehneet sitä mielellään, kävi mieleni katkeraksi ja kovaksi. Ankarampaa komentoa ei pitänyt herra Ficke Bülowkaan; sanottiin, että hänen leskensä oli heistä molemmista pahempi. Kaksi tytärtäni kasvoivat ja varttuivat. Vanhempaa heistä näin harvoin, nuorempi sitä vastoin teki mitä tahtoi, eikä minulla ollut voimaa sanoa häntä vastaan, niin painavana tunsin syyllisyyteni.

"Kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänään palasi Hedvig isänkotiinsa. Hän toi mukanaan hyvän ystävänsä Anna Flemingin. Tuntui kuin päiväpaiste olisi langennut synkkään kotiin, ja minä iloitsin heitä nähdessäni. Mutta minä näin nuoremman lapseni, hylätyn Edela parkani hiipivän vakoillen ympärinsä. Äskentulleet olivat vallanneet hänen paikkansa, hänelle ei ollut enää tilaa. Paha omatunto kalvoi minua, ja minä sanoin heille, että hän oli ollut lohdutuksenani yksinäisyydessäni, että olin pitänyt häntä aivan kuin tyttärenäni ja toivoin, että he tahtoisivat kohdella häntä vertaisenaan. Niin he tekivätkin, eikä kukaan voinut olla suloisempi ja rakastettavampi kuin hän. Hedvig kysyi minulta kerran, tunsinko Edela Kurtintyttären vanhempia. Kenties oli juoruilu saapunut hänen korviinsa. Minä vastasin, että he olivat yhtä hyvää sukua kuin hänenkin vanhempansa, ja sen jälkeen ei hän enää kysellyt.

"Monia ylhäisiä herroja ja ritareita vieraili siihen aikaan Ettakissa. Niiden joukossa oli pari Ribbingiä, molemmat kotoisin Suomesta, oli myös ritari Juhana Maununpoika. Hän oli jalo herra, mutta ylen vakava. Kun hän pyysi minulta Hedvigin kättä, pelkäsin minä, että tämä vastaisi kieltävästi, mutta ilokseni ja kummakseni hän suostuikin. Kun sanoin hänelle, etten ollut sitä odottanut, tunnusti hän mieltyneensä toiseen mieheen, mutta ei koskaan tahtonut siitä puhua, koska tämä mies oli aateliton. Minä ylistin hänen lujuuttaan; hän ei suinkaan ensi kertaa saattanut minua häpeämään. Vanhempi Ribbingeistä kosi Anna Flemingiä, ja minä näin, että ainoastaan syntyperä esti nuoremman pyytämästä Edelan kättä. Hän tunnustikin tunteen tälle, mutta sanoi ensin tahtovansa pyytää sukulaistensa suostumusta. Hedvig meni naimisiin ja muutti Göksholmaan. Anna matkusti Turkuun häitä varten. Edela ja minä olimme jälleen kahden. Nyt vasta uskoi hän minulle, että hän oli tehnyt salaisen liiton nuoremman Ribbingin kanssa; tämä oli sanonut, että hänen olisi kärsivällisesti odotettava neljä vuotta…

"Suuri suru odotti minua. Hiljainen Hedvigini kuoli antaessaan elämän pojalle. Minä otin Åken kotiin luokseni; lapsenlapseni ainakin tahdoin itse kasvattaa. Mutta Edela ei voinut ensinkään poikaa sietää. 'Näin hyvin, että hän tulee asettumaan tielleni', sanoi hän… Kului neljä vuotta, mutta Ribbing ei palannut. Edela oli poissa suunniltaan; hänelle tekivät kauppamiehet ja muut aatelittomat monia hyviä tarjouksia, mutta ilokseni hän hylkäsi ne. Eräänä päivänä tölmähti hän luokseni ja sanoi, että nuori Ribbing oli täällä, mutta salaa. Tämä tahtoi häntä heti seuraamaan. He vihityttäisivät itsensä muutamassa läheisessä kirkossa; sen jälkeen veisi hän vaimonsa kotiinsa. Ribbing oli sanonut, että se oli ainoa keino, jolla he voivat saada toisensa; hänen sukulaisensa eivät luultavasti koskaan antaisi mielisuosiolla suostumustaan. Minun ainoa ja korkein toivoni oli hyvittää Edelalle, mitä olin rikkonut häntä vastaan. En voinut aavistaakaan, että oli kysymys petoksesta; ja niin annoin suostumukseni."

Ermegård rouva oli tehnyt tunnustuksensa välillä vain harvoin pysähdellen. Oli kuin koko hänen entinen elämänsä olisi vaeltanut hänen ohitsensa ja hän ainoastaan kertonut mitä näki ja kuuli. Nyt viittasi hän Elinaa antamaan hänelle virvoitusjuoman, joka oli pöydällä. Tämä teki sen: "Rakas mummo, antakaa sen nyt jo riittää täksi päiväksi!" pyysi hän.

"Teette yhtäkkiä lopun kaikista voimistanne", lisäsi kappalainen.

"Ei, ei, olen vapautunut raskaasta taakasta. Kuulkaa nyt edelleen! Onneton lapseni matkusti, mutta hän palasi takaisin kahdeksan kuukauden kuluttua, kurja, kadotettu olento."