"Niin, minä olen suuri syntinen", sanoi vanhus katsoen pappiin. "Te olette kyllä tiennyt sen jo kauan!"
"Syntisiä olemme kaikki!"
"Olin aikonut viedä salaisuuteni mukanani hautaan, mutta nyt tunnen, että minun täytyy puhua… Minut naitettiin sangen nuorena miehelle, jota en voinut rakastaa… Hän vaivasi minua mustasukkaisuudellaan ja toi minut tänne… Minulla oli niin ikävä, että luulin tulevani hulluksi. Kun synnytin tyttären, nuhteli hän minua nuhtelemistaan siitä, etten ollut antanut hänelle poikaa, ja hän kielsi minua lasta itse imettämästä… Suru sen johdosta oli vähällä minut surmata…"
"Jatka, tyttäreni! Jumala kuulee sinua!" sanoi kappalainen lempeästi.
"Lapsuuteni kodissa olin viime vuosina saanut opetusta kukkashoidossa eräältä samanikäiseltä, mutta aatelittomalta nuorukaiselta, joka oli saanut kasvatuksensa vieraissa maissa. Eräänä päivänä sanoi herrani ja isäntäni minulle, että hän oli ottanut puutarhurin, joka oli luvannut, jos sai repiä maahan vanhan tallirakennuksen linnan edustalla, laittaa sen paikalle puutarhan. 'Siinä on jotakin sinulle', sanoi Ficke herra. 'Erittäinkin kun puutarhuri on nuori ja kaunis mies.' — Minä en viitsinyt vastata, ja kesti useita viikkoja, ennenkuin menin alas puutarhaan. Mutta ikkunasta näin, kuinka siellä työskenneltiin. Kurt, sen uusi puutarhuri sanoi nimekseen, oli innokkain kaikista… Lopulta maltoin tuskin koskaan poistua ikkunasta. Olin tuntenut hänet entiseksi opettajakseni, ja minä ymmärsin, että hän oli rakkaudesta minuun antautunut niin vaatimattomaan ammattiin… Vierähti vuoden verran ennenkuin olimme tuntevinamme toisiamme. Sitten tuli Ficke herra sairaaksi. Minä olin alituiseen hänen luonansa, ja pikku tyttöni oli mukana… Saadessani pitää lapseni ja samoin tietäessäni, että maailmassa oli ihminen, joka oli luopunut kaikista eduista ainoastaan saadakseen elää läheisyydessäni, olin melkein onnellinen. Ficke herra näki sen ja oli mustasukkainen omalle lapselleen. Heti parannuttuaan vei hän tytön pois. Se oli hemmoiteltu piloille, sanoi hän, eikä sitä sentähden saanut kasvattaa kotona. Surin niin, että luulin menettäväni järkeni… Silloin heräsi mielessäni ajatus, jonka torjuin halveksien, jonka ylpeyteni tuomitsi, mutta joka palasi, palasi yhä uudestaan. Vihjaisinko hänelle, herralleni, että läheisyydessäni oli joku, joka rakasti minua? Tiesin, että sanakin siihen suuntaan saattaisi hänet vimmoihinsa, mutta minä en vaiennut pelosta, minä tahdoin, että hän saisi aiheen luulla minun vastaavan tähän rakkauteen. Niin ei silloin ollut laita… Mutta siitä pitäen oleskelin minä paljon puutarhassa ja otin osaa kasvien hoitoon, ja kun tuli talvi, olin palvelijattarieni kera mukana puhdistamassa siemenlajeja. Kurt kertoi kasveista monia uskomattomia asioita, emmekä me väsyneet koskaan kuulemaan. Ihme kyllä, ei Ficke herran päähän pälkähtänyt koskaan olla mustasukkainen, ja minä lykkäsin tunnustukseni päivästä päivään. Niin kului kaksi vuotta. Epätoivokseni tunsin, että Kurt kävi minulle rakkaammaksi päivä päivältä, ja minä toivoin, että hän unhoittaisi sen kunnioituksen, mihin hän olisi velvollinen minua kohtaan, tunnustaisi rikollisen, syntisen rakkautensa ja antaisi aiheen karkoittaa hänet pois ja ilmoittaa Ficke herralle. Mutta hän vältti minua aivan kuin olisi ymmärtänyt ajatukseni. Minä aloin pelätä, että hänen sydämensä oli kiintynyt toiseen. Oi, kuinka kärsin!"
Ermegård rouva oli puhunut keskeyttämättä, nyt veti hän syvään henkeään.
"Levähtäkää!" sanoi kappalainen. "Rasitatte itseänne aivan yli voimien."
"En", vastasi vanhus. "Nyt täytyy sen tapahtua; huomenna en voi enää…" Ja hän jatkoi:
"Herrallani oli toisinaan tapana käydä metsällä. Eräältä metsästysretkeltään palasi hän kuoliaaksi ammuttuna. Viimeisessä katseessa, jonka hän loi minuun, kuvastui mustasukkaisuus, ainoastaan mustasukkaisuus. Hautauksen jälkeen sulkeuduin minä huoneeseeni… Kolmeen kokonaiseen kuukauteen en nähnyt muita kuin palvelijattareni, mutta joka päivä tuotiin minulle uusia, tuoreita, valkoisia kukkia, ja minä tiesin mistä ne tulivat. Hänen hiljainen rakkautensa lämmitti sydäntäni! Hän oli ennen puhunut kukkaskielestä, ja minä koetin ymmärtää sitä omin päin. Minä ihmettelin, ettei hän koskaan lähettänyt minulle punaisia. Tiesin tosin, että ne merkitsivät rakkautta, mutta jos hän todellakin rakasti, kuinka saattoi hän siitä niin kauan vaieta? Vihdoin eräänä päivänä löysin valkoisten liljojen keskeltä heleänpunaisen ruusunnupun. Silloin suututti minua hänen rohkeutensa, mutta sydämeni sykki ilosta. Seuraavana päivänä olivat kaikki kukat punaisia, ainoastaan punaisia. Niin jatkui kokonaisen viikon… Ylpeys ja rakkaus taistelivat povessani, mutta vielä kerran voitti edellinen. Minä lähetin kukat takaisin ja sanoin, etten tahtonut niitä enää saada. Olin jättänyt synkän suruhuoneen, ystävät ja sukulaiset kävivät luonani… Pikku tyttäreni jäi luokseni muutamiksi viikoiksi, mutta hänen isänsä tahdon mukaan suostuin lähettämään hänet kasvatettavaksi muualle, kunnes hän täyttäisi kaksikymmentä vuottaan — hän oli nyt ainoastaan nelivuotias. Olin vielä nuori, ainoastaan kuudenkolmatta vuotias. Minua kehoitettiin vaihtamaan tämä yksitoikkoinen elämä iloisempaan, Tukholmassa tai missä muualla tahansa… Minä epäröin. He eivät hellittäneet, ja minä melkein lupasin tulla, sitten kun suruaika oli lopussa. Vielä en ollut häntä nähnyt jälleen, en ollut kertaakaan ollut puutarhassakaan, ja kuitenkin pyöri hän yhä ajatuksissani, ja minä kuuntelin halukkaasti mitä palvelijattareni kertoivat hänestä… Hänellä oli paljon kirjoja, joita hän luki, hän kirjoitteli usein ja ahkeraan, ja välillä oli hän puutarhassa, jossa kaikki kasvoi ja rehoitti niin ihmeellisesti hänen käsissään. Joka päivä oli minulla tuoreita hedelmiä pöydälläni; lähestyi syksy, ja nuoret puut kantoivat ensimäiset hedelmänsä. Olin varma hänen rakkaudestaan, varma siitä, että hän alituiseen ajatteli minua! Minulle oli jotakin uutta siinä, että tiesin minua rakastettavan niin jalosti, niin uhrautuvasti, ja minä tahdoin nauttia siitä niin kauan kuin mahdollista… Sitä paitsi minua peloitti nähdä häntä jälleen… Eikö rohkeus pettäisi?
"Palvelijattareni, Pirkitta, sanoi eräänä päivänä: 'Se Kurt ei sitten ole ollenkaan muihin ihmisiin.' — 'Kuinka niin?' kysyin minä. — 'Nuori mies elää aivan kuin erakko, mutta on se painanutkin häneen leimansa!' — 'Onko hän sairas?' — 'Sanotaan, että hän suree jotakin.' — Kuinka minun sydämeni sykki! Minä en uskaltanut kysellä enempää, mutta Pirkitta jatkoi: 'Kappalainen, jonka kanssa hän yksistään seurustelee, on sanonut, että hänen terveytensä tähden täytyy lähteä täältä.' Ja minä olin ajatellut ainoastaan itseäni!… Nyt tunsin, että rakastin häntä yli kaiken muun ettenkä voisi koskaan suostua eroon… Jospa voisin mennä alas puutarhaan! Mutta se olisi minun puoleltani lähentelemistä, joka voisi hänet saada uskomaan, että… Ei… minä en tahtonut, en voinut mennä… Eräänä päivänä tuli Pirkitta luokseni ja sanoi, että Kurt pyysi puhutella minua. Minä hämmennyin niin, että vastasin: 'Ei nyt, jonakin toisena päivänä.' Pirkitta meni, mutta tuli kohta itkien takaisin ja sanoi, että Kurt tuli pyytämään eroaan, hänen täytyi lähteä matkalle muutaman päivän kuluttua. 'Pyydä häntä tulemaan sisään', sanoin minä vavisten.