Elina oli vaipunut polvilleen ja painanut kätensä ristiin. "Hänen äitinsä se siis on aina käynyt luonani", sanoi hän. "Nyt ymmärrän harhailevan hengen levottoman hellyyden. Miksi ette ole sanonut sitä minulle ennen, olisin silloin epäröimättä laskenut käteni hänen käteensä!"
"Sanot nyt niin, kun tiedät, että hän on kuollut!"
"Ei hän ole kuollut, mummo! Sydämeni sanoo, että hän on palaava. Silloin tahdon heti yhdistää kohtaloni hänen kohtaloonsa, jotta sinä ja vainaja saisitte rauhan sieluillenne."
Ermegård rouva viittasi kappalaista tulemaan lähemmäksi. "Jos hän on kuollut", sanoi hän, "tai jos minä kuolen ennenkuin hän palaa, eikö silloin tämä tunnustus, jonka olen tehnyt, ole kylliksi?"
"Jotta teidän tyttärenpoikanne voi astua laillisiin oikeuksiinsa, on teidän vihkitodistuksenne näytettävä. On niin ja näin, riittääkö tämäkään, kun hän itse ei ole aviolapsi."
"Sukusiteet poistetaan avioliitolla Elinan kanssa."
"Siltä näyttää, mutta meidän Herramme ei salline narrata itseään, ja pelkään, että viisautenne on joutuva häpeään."
"Ei mitään vaaraa!" sanoi Ermegård rouva. "Laupeudessaan ei hän tee niin tarkkaa tiliä kanssamme; ennen kaikkea sallii hän meidän säilyttää hyvän ja kunniallisen nimemme."
"Ajatelkaa tarkoin mitä teette, neitsyt", sanoi kappalainen Elinalle; "on kysymys elämänne onnesta!"
"Tahdotteko häntä kiellellä?" huusi Ermegård rouva.