"Niin täytyy jokaisen soturin olla", virkkoi Ermegård rouva, "ja niin totta kuin olisi suurin suruni menettää teidät, rakas tyttärenpoikani, olisi kuitenkin minusta vielä katkerampaa, jollette alttiisti antaisi henkeänne ja vertanne isänmaan puolesta".
"Sellaisia sanoja olette puhunut minulle pienestä pitäen", vastasi
Åke.
"Tiedän, että ne ovat kantaneet hedelmän", virkkoi vanhus jälleen.
"Svante Niilonpoika ei suotta sanokaan teitä rakkaaksi veljekseen."
Mutta Åke näki, kuinka Elina taisteli pidättääkseen kihoavia kyyneliään, ja hän vastasi sentähden hilpeästi: "Hänen rakas veljensä on tällä kertaa saanut helpon tehtävän. On kysymys ainoastaan hyökkäyksestä Skåneen, ja aion suoriutua siitä niin vähällä hengenvaaralla kuin suinkin, mutta suuremmaksi varmuudeksi pyydän teitä molempia rukoilemaan pyhältä neitsyeltä voimaa ja apua, että voittajana palaisin luoksenne!"
Hän vei Ermegårdin käden huulilleen ja sen jälkeen Elinan. Elinan käsi lepäsi kylmänä ja vapisevana hänen kädessään, ja tahtomattaan puristi hän sitä hellästi.
"Mutta nyt jätän teidät", lisäsi hän, "sillä minun on kirjoitettava tärkeitä kirjeitä".
Lassi Juutti ja valtionhoitajan lähetti seisoivat molemmat odottamassa. Edellinen sai käskyn heti nousta ratsaille ja ratsastaa Skaraan viemään viestin piispalle ja ympäristössä asuville vapaamiehille, että nämä seuraavana sunnuntaina eli palmusunnuntaina, huhtikuun viidentenä päivänä, olisivat häntä vastassa Enköpingissä, täysissä varustuksissa lähtemään sotaretkelle valtionhoitajan käskyn mukaan, ja hän toivoi, ettei kukaan vetäytyisi pois.
"Olkaa varma, herra, että tulen tekemään parhaani", sanoi ymmärtäväinen asemies.
"Ja palaatte pian!"
"Niin pian kuin hevon kavioista kerkiää!"