Oli elokuu 1509.
Leuto suvituuli hengähteli pienen Turun kaupungin ylitse. Oli sunnuntai ja kansa vaelsi suurin joukoin kirkkoon. Messun toimitti hurskas piispa Johannes Olavinpoika, joka yksinkertaisella esiintymisellään ja suurella hyväntekeväisyydellään saavutti yleisen rakkauden, ja kirkko oli hänen messutessaan täynnä tungokseen saakka.
Jumalanpalveluksen jälkeen palasi kukin kotiaan, jossa odotti katettu päivällispöytä, mutta iltapäivällä menivät sekä nuoret että vanhat ulos kaupungista nauttimaan kesäistä ilmaa ympäröivissä metsissä. Silloin leikittiin ja karkeloitiin, soittaen milloin kannelta, milloin huuliharppua. Vanhat istuivat katsellen, edessään kipponen kirsijuomaa tai pikari simaa. Perheenäidit kilpailivat keskenään tämän juoman valmistamisessa, ja se, joka onnistui parhaiten, nautti koko lailla kadehdittua arvoa.
Tällä kertaa sai pormestarin rouva palkinnon. Hänen miehensä tähden olisi se suotu hänelle mielellään; kaikki pitivät pormestarista. Mutta Leena Strivert oli syntyään saksalainen, hän puhui alinomaa, että sellaista leipää kuin oli Hampurissa, sellaisia sikoja ja sellaista simaa ei saanut mistään muualta kuin hänen talostaan.
Seurue oli sijoittunut eräälle kukkulalle, josta oli avoin näköala merelle. Alhaalla rannalla karkeloi nuoriso. Nyt oli parhaallaan menossa Engelbrektin polska, ja iloinen laulu helähteli laajalle ympäri.
"Isä, isä! Tuolta tulee monta laivaa!" huusi pieni poikaressu, joka juoksi rinnettä ylös ja ponnistuksesta punoittaen riensi pormestarin luo.
"Mistä?" kysyi tämä.
"Tuolta puiden takaa. Nyt ne näkyvät!"
Kaikki hypähtivät pystyyn.
"Herra Erik Turenpoika luultavasti."