Murhaaminen jatkui koko päivän. Yhytettiin monia, jotka olivat kätkeytyneet kellareihin ja vajoihin, nämä vedettiin esiin ja hakattiin kappaleiksi, ja vielä värisevät jäsenet heitettiin kadulle.
Avattiin olut- ja simatynnyreitä, merimiehet joivat itsensä päihdyksiin, ja ryhdyttiin vielä pahempiin julmuuksiin. Asuinhuoneet sytytettiin palamaan, naisia ja lapsia heitettiin tuleen, ja sotamiehet rääkyivät matkien heidän epätoivon-huutojaan. Oli kuin helvetin esiriput olisivat avatut.
Otto Rud sanoi miehilleen jättävänsä kaupungin neljäksi päiväksi heidän valtaansa, he saivat menetellä kuten hyväksi näkivät. Itse piti hän silmällä, että ryöstäminen suoritettiin asianomaisella tarkkuudella. Miehet saivat pienen osan, hän itse sitä suuremman. Kaikki tyyni vietiin alas laivoihin, ja mitä ei voitu viedä mukana, se hävitettiin.
Nainen, joka oli teljennyt pormestarin emännän pieneen tilapäiseen asuntoonsa, suuntasi sillävälin kulkunsa piispantaloon. Se oli suljettu, mutta hyvin tuntien tiet meni hän eräille salaportaille, jotka monien mutkittelujen jälkeen lopulta veivät piispan makuukamariin.
Hän avasi oven hiljaa ja pysähtyi kynnykselle nähdessään vanhan miehen polvillaan ristiinnaulitun kuvan edessä ja vaipuneena rukoukseen. Kun hän oli lopettanut, sanoi hän lempeästi ja kääntämättä päätään: "Mitä tahdot, Andreas?"
"En ole Andreas!"
Piispa nousi nopeasti: "Kuinka tulette sitä tietä?" kysyi hän.
Piispa heitti häneen uteliaan katseen. "Tunnenko teidät?" kysyi hän.
"Luulen niin!"
"Nimenne?"