"Poissa ollessani voisitte kerätä kokoon mikä on kallisarvoisinta.
Vihollinen ei jätä kiveä kiven päälle."
"Sen teen! Kirkon kalleudet samoin kuin omanikin säilytetään sakaristossa, ja toivon, etteivät rosvot ulota sinne saaliinhimoaan."
"Toivokaamme niin", vastasi Valmyra.
Valmyra meni valmistamaan ateriaa, ja vanha piispa tarttui raamattuun, avasi sen ja unhotti pian aiotun paon, Valmyran ja kaiken muun maailmassa.
Puolen tunnin kuluttua palasi Valmyra mukanaan keitettyjä munia ja höyryävä liemivati.
Piispa katsoi häneen kummissaan. "Ahaa!" sanoi hän hymyillen. "Nyt muistan…"
Äänetönnä nautti hän yksinkertaisen ateriansa, mutta ennenkuin se vielä oli lopussa, pani hän äkkiä lusikan pois, katsoi Valmyraan avuttomana kuin lapsi ja naisen hellällä huolella. Ääni vapisi liikutuksesta, kun hän kysyi:
"Onko Andreas kuollut?"
"— — On, herra!"
Papin pää painui riipuksiin. Kirkkaat kyynelet vierivät pitkin hänen ryppyisiä poskiaan, kun hän virkkoi: